Kustantaja: BoD – Books on Demand, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand, Norderstedt, Saksa
www.bod.fi
© Éditions Padmakara, Le Plantou, 24580 Plazac, France marraskuu 2012
www.padmakara.com
ISBN: 978-952-286-109-2
Kannen kuva: Chögyal rinpoche: Shabkarin muotokuva, 1989
Valokuva: Matthieu Richard
Kaikki oikeudet pidätetään
Johdanto
Lihansyönnin haitat
Kuolemattomuuden nektari
Viitteet
Sanasto
Kirjallisuutta
Johdannon on kirjoittanut Wulstan Fletcher englanninkielistä käännöstä varten vuonna 2004.
Ihmiset, jotka eivät erityisesti tunne buddhalaisuutta, mutta tietävät sen opit väkivallattomuudesta ja myötätunnosta, olettavat usein buddhalaisten olevan kasvissyöjiä. Moni yllättyy ja hieman pettyykin kuullessaan, että sekä idän että lännen buddhalaiset, vaikka eivät suinkaan kaikki, kuitenkin syövät lihaa. Historia ja kulttuuri vaikuttavat merkittävästi eri maiden buddhalaisten asenteisiin lihansyöntiä kohtaan. Perinteisesti esimerkiksi Kiinan ja Vietnamin mahayanabuddhalaiset ovat yleensä selkeästi kasvissyöjiä, kun taas monien japanilaisten ja melkein kaikkien tiibetiläisten tapana on syödä lihaa. Buddhalaisuuden levittyä eri mantereille, kuten Eurooppaan ja Amerikkaan, uudet buddhalaisuuden harjoittajat luonnollisesti omaksuivat suhtautumisensa ja käyttäytymistapansa siitä perinteestä, johon he itse kuuluvat.
Tiibet on ainoa Aasian maa, johon Buddhan opetusten kirjo siirtyi Intiasta kokonaisuudessaan. Tiibetiläisillä on 700-luvulta nykypäivään asti ollut syvä vakaumus mahayanan opetuksia, sekä sutria että tantroja, kohtaan. Siellä on opiskeltu ja ajateltu sekä kehitetty elävä kokemus viisautta ja universaalia myötätuntoa koskevista opetuksista. Tiibet tunnetaan maana, jossa mahayanan populaaritason opetukset ja niihin liittyvät asenteet muokkasivat ihmisten ja heidän luonnollisen ympäristönsä välistä suhdetta. Tiibetissä ja Himalajan alueella ennen kiinalaisten maahantunkeutumista vierailleet eurooppalaiset hämmästyivät usein villieläinten monilukuisuutta ja lauhkeutta. Ne eivät enää pelänneet ihmistä, sillä metsästystä ei juurikaan esiintynyt ja se tuomittiin yleisesti. Tästä huolimatta tiibetiläiset ovat aina olleet ja ovat edelleen merkittäviä lihansyöjiä. Tämä johtuu pitkälti ilmastosta ja maantieteellisestä sijainnista, sillä suurin osa maata sijaitsee korkeuksissa, joissa viljan viljely on mahdotonta.
Pitkäaikainen tottumus johtaa tietysti syvälle juurtuneeseen mieltymykseen eivätkä läheskään kaikki Tiibetin ulkopuolella asuvat tiibetiläiset ole muuttaneet ruokavaliotaan uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta.Tämä ei sinänsä ole kovin yllättävää. Kenen tahansa on vaikea muuttaa elinikäisiä tottumuksiaan. Ulkomaille matkaavien ja maahanmuuttajien ensimmäisiä mielijohteita onkin itselle tutun ruoan tuonti tai tuottaminen. Joka tapauksessa monet tiibetiläiset kuten suurin osa koko ihmiskuntaa nauttivat lihasta ja syövät sitä mielellään. Tämä on siis ollut ja on edelleen yleinen käytäntö sekäTiibetissä että pakolaisina elävien tiibetiläisten keskuudessa, mutta siitä huolimatta päivittäinen mahayanan harjoittaminen, jatkuva myötätunnon meditointi ja bodhisattvan lupaus vapauttaa kaikki olennot kärsimyksestä kyseenalaistavat lihansyönnin väistämättä. Yleisesti tiibetinbuddhalaiset, edes piintyneet lihansyöjät, eivät suhtaudu tähän kysymykseen välinpitämättömästi. Monet myöntävät avoimesti, että ruoka, jota ei voi tuottaa ilman tarkoituksellista eläinten tappamista, ei ole paras vaihtoehto eikä se varsinaisesti sovi buddhalaisuuden harjoittajalle. Monet tiibetiläiset pyrkivät olemaan syömättä lihaa tiettyinä erityispäivinä ja tiettyjen pyhien kuukausien aikana. Monet sanovat arvostavansa kasvissyöntiä ja harvassa ovat tiibetiläiset lamat, jotka eivät suosittele kasvissyöntiä siihen pystyville, vaikka he itse syystä tai toisesta söisivätkin lihaa.
Intiassa ja Nepalissa, joissa vaihtoehtoista ravintoa on tarjolla eikä lihansyönti ole juurtunut syvälle kulttuuriin, tiibetiläispakolaiset näyttävät hiljalleen muuttavan tapojaan, erityisesti nuori sukupolvi.1 Monet luostarit, kuten hänen pyhyytensä Dalai-laman luostari Namgyal Dratsang, eivät enää salli lihaa keittiöissään. Vaikka luostareissa kukin saa tämän asian suhteen tehdä omat henkilökohtaiset päätöksensä, pieni mutta kasvava joukko munkkeja ja nunnia on lopettanut lihansyönnin kokonaan.
Länsimaisten harjoittajien tilanne on selkeästi erilainen. Toisin kuin tiibetiläiset, elämme enimmäkseen alueilla, joissa terveellisen kasvisruoan valikoima on suuri ja sitä on helppo hankkia. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jonka uskonnolliset ja eettiset traditiot hyväksyvät lihansyönnin ja jopa kannustavat siihen. Yhteiskuntamme ei suhtaudu eläinten elämään myötätuntoisesti, kun taas ruokatottumuksistaan huolimatta tiibetiläiset ovat täysin omaksuneet myötätuntoisen asenteen, joka kuuluu erottamattomasti buddhalaiseen elämänkatsomukseen. Sielläkin, missä nyky-yhteiskuntamme kohtelee kotieläimiä inhimillisesti, käyttäytyminen perustuu lähinnä sentimentaalisuuteen ja sitä typistävät taloudelliset näkökohdat. Se ei perustu ymmärrykseen eläimistä elävinä olentoina, joilla on tajunta ja tunteet ja joiden ahdinko samsarassa ei olennaisesti eroa omastamme. Oli miten oli, kun buddhalaisuuden omaksuneet länsimaalaiset, joiden lihansyönti perustuu sekä tottumukseen että haluun, kohtaavat tämän buddhalaisuuden ja erityisesti mahayanan asettaman haasteellisen kysymyksen, pohdiskelua laimentaa edellä mainituista syistä tiibetiläisten kykenemättömyys antaa asiaan muuta kuin teoreettista ohjausta, vaikkakin vilpitöntä.
Tilannetta mutkistavat lisäksi länteen levinneet "traditionaaliset" perustelut buddhalaisten lihansyönnille. Länsimaalaiset, jotka eivät pysty tai halua harkita vaihtoehtoista elämäntapaa, usein hyväksyvät nämä selitykset – ehkä liian helposti ja kritiikittömästi. Niihin lukeutuvat esimerkiksi oppi kolminkertaisesta puhtaudesta, käsitys että eläimet saavat (niille hyödyllisen) kosketuksen dharmaan harjoittajien syödessä niiden lihaa, sekä muut uskomukset, jotka syntyvät tantrojen vääristyneestä tulkinnasta. Kuten Shabkar osoittaa, nämä väitteet ovat joko kokonaan tai osittain vääriä.Tulkinnat on tehtävä huolellisesti ja niiden on oltava rehellisiä. Verukkeista ei voi sanoa juuri muuta kuin sen, että ne ovat varsin ymmärrettäviä inhimillisiä yrityksiä rauhoittaa epävarmaa omaatuntoa ja että ne esitetään usein anteeksipyytävään sävyyn vailla suurta varmuutta tilanteissa, joissa lihansyönnistä pidättyminen näyttää vaivalloiselta. Normaaleissa olosuhteissa, kun on kyse tavallisista ihmisistä, on varmasti väärin kuvitella niiden ilmentävän aidosti mitään todenmukaisia periaatteita.
Joka tapauksessa on hyvä tietää, että Tiibetissä esiintyy ja on aina esiintynyt myös toisenlainen näkökulma. Se on ollut olemassa aina siitä lähtien, kun buddhalaisuus tuli tähän maahan. Atishan ja hänen kadampa-seuraajiensa opetukset voimistivat sitä merkittävästi ja muutamat sankarilliset yksilöt ovat joka sukupolvessa ylläpitäneet sitä. Kuten tähän kirjaan käännetyistä teksteistä käy ilmi, Shabkar kuului tähän kunniakkaaseen joukkoon, sutria ja tantroja harjoittaviin bodhisattvoihin, jotka rakastivat muita niin paljon ja olivat niin tietoisia heidän kärsimyksistään, että pidättyivät lihasta ja kohtasivat mieluummin itse ne koettelemukset, joita vaikea ja joustamaton ympäristö heille aiheutti. Puheenvuoroissaan Shabkar nostaa esiin syvällisiä kysymyksiä, jotka koskevat buddhadharmaa pratimokshan, mahayanan ja vajrayanan tasoilla. Myötätuntoisena mutta terävänäköisenä ihmiskunnan tarkkailijana hän valottaa kiehtovalla tavalla aikansa yhteiskuntaa ja uskontoa.
Shabkar Tsogduk Rangdröl2 (1781-1851) jätti jälkeensä useita kirjallisia teoksia3. Kahteen niistä sisältyy hänen yksityiskohtainen omaelämäkertansa, joka on tiibetiläisen kirjallisuuden suosituimpia ja innostavimpia. Runsaiden runojen ja laulujen siivittämänä hän kertoo henkisestä elämästään alkaen lapsuudenajan ensimmäisistä maailmasta luopumisen häivähdyksistä ja kulminoituen täydelliseen todellistumiseen.4 Hän vietti melkein koko elämänsä yksinäisyyteen vetäytyneenä tai pyhiinvaeltajana vieraillen monilla Tiibetin ja Himalajan alueen pyhillä paikoilla Amdosta Mongolian rajalle pohjoiseen, jossa hän oli syntynyt. Hän vaelsi Amnye Machenin valtavaan vuoristoon ja sieltä keskimaakuntiin Y:hyn ja Tsangiin, Tsarin kalliojyrkänteille, pyhälle Kailash-vuorelle lännessä ja sieltä Nepalissa sijaitsevaan Kathmandun laaksoon. Hän eli valtaosan elämästään täydellisen vapaana sieluna yhteiskunnan laitamilla korkeiden vuorten yksinäisyydessä seuranaan korkeintaan läheisimpiä oppilaitaan, jotka pystyivät ja olivat valmiit jakamaan fyysisen ympäristön koettelemukset ja nauttimaan täydellisestä vapaudesta hylättyään maalliset pyrkimykset. Yhteiskunnan ja järjestyneen uskonnonharjoittamisen tapakulttuuri ei häntä koskettanut, ja vaikka hänet oli vihitty munkiksi, hän ei ollut läheisesti tekemisissä yhdenkään suuren luostarilaitoksen kanssa. Hän kuitenkin vieraili näissä laitoksissa ja tuki niiden toimintaa aina mahdollisuuksiensa mukaan osoittaen paikoin suurenmoista anteliaisuutta. Tämän kurinalaisuutta rakastavan munkin ja samalla salaisen mantran harjoituksiin uppoutuneen pitkähiuksisen joogin on täytynyt olla omituinen ilmestys, kun hän teki säännöllisiä pyhiinvaelluksiaan paikatussa munkinhameessaan ja valkoisessa hartiahuivissaan.
Shabkarin epätavallinen asu heijasti hyvin hänen persoonallisuuttaan ja henkisiä ponnistuksiaan. Munkkina ja joogina hän yhdisti harjoituksissaan hinayana-polun, munkille tyypillisen maailmasta luopumisen, universaalin myötätunnon mahayana-polun sekä salaista mantraa harjoittavan joogin polun – tiibetinbuddhalaisuuden kolme kulkuneuvoa, joissa hän eteni kadampa-perinteen tapaan asteittain. Vaikka kadampat eivät enää Shabkarin aikaan muodostaneet omaa erillistä perinnettään, heidän lamrim-opetuksensa, polun tasot, olivat levinneet kaikkiin tiibetinbuddhalaisuuden neljään koulukuntaan ja innoittaneet kirjoittamaan suuria perustavanlaatuisia teoksia, jotka ovat hallinneet tiibetiläisten uskonnollista elämää meidän päiviimme asti, kuten Gyalwa LongchenpanThe Mind at Rest, Je Gampopan Vapautumisen jalokivikoriste, Vidyadhara Jigme Lingpan Treasury of Precious Qualities ja tietysti Je Tsonkhapan itsensä The Great Exposition of the Stages of the Path. Atishan jalanjäljissä Shabkar noudatti ulkoisesti munkin puhdasta kurinalaisuutta. Sisäisesti hän harjoitti ja edisti koko elämänsä ajan lojongia, mielenharjoittamisen menetelmää, joka keskittyy suhteelliseen ja absoluuttiseen valaistumismieleen. Salaisesti hän oli todellistunut joogi, joka saavutti tantrojen esoteeristen opetusten päämäärän erityisesti dzogchenin ja mahamudran korkeimpien ja salaisimpien ohjeiden avulla. Hinayana, mahayana ja vajrayana yhdistyivät hänen harjoituksissaan, jotka hän vei täydellisen todellistumisen tasolle asti.
Shabkar suhtautui tiibetinbuddhalaisuuden eri koulukuntiin vailla pienintäkään puolueellisuutta. Epäilemättä tämä johtui pitkälti hänen vapaasta ja riippumattomasta elämäntavastaan, jota institutionaalinen lojaalius ja riippuvuus hyväntekijöistä eivät mutkistaneet. Hän eli täysin kädestä suuhun vailla pysyvää asuinpaikkaa ja karsi henkilökohtaiset tarpeensa niin vähäisiksi kuin suinkin mahdollista. Hänen oppilaidensa omistautuneisuus ilmeni usein runsaina lahjoituksina, jotka pikaisesti jaeltiin joko symbolisina lahjoina buddhille tai hyväntekeväisyyteen. Hänelle dharma tarkoitti henkilökohtaista ymmärrystä ja harjoitusta, ei uskollisuutta tiettyä koulukuntaa kohtaan. Hän rakasti Buddhan opetusten kaikkia ilmenemismuotoja ja suhtautui kaikkiin perinteisiin teeskentelemättömän hartaasti.
Elämänsä alkupuolella Shabkar vieraili eräässä suuressa gelugpa-luostarissa Labrang Tashikhyilissa Amdossa ja rukoili pystyvänsä harjoittamaan dharmaa aidosti vailla ennakoasenteita. Omaelämäkerrassaan hän siteeraa tämän tapahtuman yhteydessä viidettä Panchen-lamaa, joka vakuuttaa kaikkien tiibetinbuddhalaisten koulukuntien olevan autenttisia. Shabkar jatkaa: "Näiden sanojen mukaisesti kehitin aina kunnioittavan omistautumisen tunteen opetuksia ja opettajia kohtaan ja näin heidät kaikki puhtaina."5 Uskonnollisena persoonana Shabkarissa kiinnittää erityistä huomiota se, kuinka suuressa määrin hän pystyy yhdistämään nyingmapan ja gelugpan opetuksia, sillä näitä kahta koulukuntaa pidetään usein toistensa vastapooleina. Tätä lienee edesauttanut hänen lapsuutensa ja nuoruutensa sosiaalinen ympäristö, joka oli kaukana poliittisen vallan keskuksista ja jossa eri perinteiden harjoittajat elivät lähellä toisiaan ja kommunikoivat vapaasti.
Hänen omat juurensa olivat Amdossa Rekongin nyingmapa-joogien keskuudessa. Heidät tunnettiin laajalti samayansa puhtaudesta ja henkisten saavutusten mahdollistamista ihmekyvyistään. Siellä hänen henkinen harjoituksensa siis alkoi ja hänen myöhemmistä vaiheistaan ilmenee selvästi, että Amdossa sanojen ja esimerkin kautta saadut opetukset jättivät häneen lähtemättömän jälkensä. Kaksikymmentävuotiaana Shabkar sai munkkivihkimyksen suurelta gelugpa-apotilta ja skolastikolta Arik Geshe Jampel Gyaltsen Öseriltä, joka neuvoi häntä etsimään juurigurunsa, suuren nyingmapa-mestarin Chögyal Ngakyi Wangpon. Häneltä Shabkar sai kaikki vanhan käännöksen koulukunnan opetukset aina suuren täydellisyyden trekchö- ja thögalohjeisiin asti. Näistä tuli myöhemmin hänen henkilökohtaisen harjoituksensa ydin. Kuten Shabkar elämäkerrassaan mainitsee, hän sai kuitenkin säännöllisesti myös uusien perinteiden transmissioita ja initiaatioita, kuten hänelle erittäin rakkaan Migtseman, kuuluisan rukouksen Tsongkhapalle, lumen maan jalokivikoristeelle. Myöhemmin matkoillaan Y:n ja Tsangin alueilla hän vieraili mielellään gelugpojen suurissa laitoksissa, uhrasi runsaskätisesti lahjoja ja pyysi opetuksia. Hän teki pyhiinvaelluksia myös sakyoiden suureen luostariin ja sai siellä initiaatioita Wangdu Nyingpon, kolmannenkymmenennenkolmannen valtaistuimenhaltijan pojilta.6 Eikä hän jättänyt osoittamatta kunnioitustaan kulkiessaan läheltä Jonang Ganden Puntsolingin luostaria, jossa vaikutti aikoinaanTaranatha Kunga Nyingpo. Shabkar oli painanut tämän opetuksista omat kappaleensa kuvalaatoilla, joita yhä säilytettiin tässä luostarissa.7 Tämän kaiken lisäksi hän oli kuin kotonaan kagyupa-joogien keskuudessa Kailash-vuorella ja muissa paikoissa.
Lukiessamme Shabkarin elämästä, jota luonnehtii levollisen omistautuneisuuden ilmapiiri ja yleismaailmallinen kunnioitus kaikkia perinteitä kohtaan, on vaikea arvata, kuinka syvälle oli juurtunut lahkolainen vihanpito, joka oli kiusannut Tiibetin yhteiskunnallista elämää sukupolvien ajan. Shabkarin kunnioitus kaikkia tiibetinbuddhalaisia perinteitä kohtaan oli niin voimakas ja aito, että häntä juhlittiin näiden traditioiden tiettyjen keskeisten henkilöiden ilmentymänä. Usein häntä kunnioitettiin Manjushrimitran ('jam dpal bshes gnyen), erään nyingma-perinteen dzogchen-linjan, ilmentymänä. Hänet oli tunnistettu sakyoiden suuresti arvostaman mestarin Ngulchu Gyalse Thogmen inkarnaatioksi sekä JeTsongkhapan läheisen oppilaan Changawa Lodrö Gyaltsenin jälleensyntymäksi. Silti Shabkaria juhlitaan ensisijaisesti erään kagyu-perinteen suurimman mestarin ja yhden tiibetiläisen perinteen rakastetuimman hahmon Jetsün Milarepan ilmentymänä. Elämäntapansa, lahjakkuutensa, sinnikkyytensä ja saavutustensa osalta Shabkar mitä ilmeisimmin seurasi Milarepan jalanjälkiä.
Shabkar tunnettiin rakkaudestaan ja huolenpidostaan eläimiä kohtaan. Hänen asenteensa ei osoittanut pelkkää henkilökohtaista sympatiaa, vaan perustui buddhalaisten opetusten ymmärtämiseen. Shabkarin, kuten muidenkin buddhalaisten mielestä, eläimiä on ensisijaisesti pidettävä elävinä olentoina, jotka ovat samsaran kärsimyksen loukussa kuten mekin. Olipa niiden fyysinen olemus kuinka erilainen tai kummallinen tahansa ja niiden äly ja tunteet kuinka kehittymättömät tahansa, niillä kuitenkin on mieli, ne ovat henkilöitä sanan alkeellisimmassa merkityksessä. Ne takertuvat käsitykseen omasta itsestään siinä missä ihmisetkin. Siksi ne kaipaavat onnellisuutta ja elämänsä täyttymystä kukin tavallaan ja kärsivät, kun eivät sitä saa. Eläimet ovat tietysti paljon ihmisiä vaikeammassa asemassa. Niiden mieltä verhoaa huomattavasti suurempi tietämättömyys ja voimakkaat vietit hallitsevat niitä täysin. Niillä saattaa olla ihmistä paljon tehokkaammat ja tarkemmat aistit, mutta niiden äly ei pysty vastaanottamaan dharmaa eikä soveltamaan menetelmiä, joilla mieli voidaan kehittää vankeudesta vapauteen.
Korkeiden vuorten yksinäisessä hiljaisuudessa vietettyjen pitkien vuosien aikana ja Tiibetin erämaita halkoneilla yksinäisillä vaelluksilla Shabkarilla oli epäilemättä monia mahdollisuuksia tarkkailla eläimiä ja niiden käyttäytymistä lähietäisyydeltä. Nämä tilanteet nivoutuneina Shabkarin omaan äärimmäisen yksinkertaiseen elämäntyyliin ovat varmasti entisestäänkin voimistaneet hänen eläimiä kohtaan tuntemaansa luontaista empatiaa, jonka voi monesti aistia hänen omaelämäkerrastaan. Elämä luonnossa, niukka ravinto ja vaivaiset suojapaikat luonnonvoimia vastaan ovat ilmeisesti auttaneet häntä ymmärtämään vaikeuksia ja vaaroja, joita villieläimet joutuvat luonnostaan kohtaamaan. Hän on varmasti kärsinyt usein kylmyydestä ja nälästä ja joutunut todistamaan eläinten haurautta ja kärsimyksiä niiden kohdatessa yllättäviä säätilanmuutoksia ja saalistajien aiheuttamia vaaroja. Hän varmasti koki eläimet ystävikseen, ja niidenkin on täytynyt tottua tämän omituisen ihmisolennon harmittomaan läsnäoloon hänen pitkien yksinäisyyteen vetäytymistensä aikana. Shabkar jutteli niille silloin tällöin ja joskus varisten raakkuessa tai kukon surumielisesti kiekuessa hän kuvitteli niiden sanovan jotain hänelle itselleen tai toisilleen. Kerran hän antoi yksinkertaisia henkisiä ohjeita laumalle kyangeja, villiaaseja, jotka näyttivät kuuntelevan aloillaan seisten. Toisessa tilanteessa hän itse sai vastaanottaa koskettavan opetuksen vanhalta lampaalta. Kirjoituksista käy selvästi ilmi, että hän liikuttui usein eläinten kauneudesta ja nautti niiden ystävyydestä. Erittäin usein lintujen huudot ja hyönteisten surina herättivät hänessä henkisiä oivalluksia, jotka hän tallensi lauluihinsa.
Varhaisimmasta nuoruudestaan lähtien Shabkaria järkytti ihmisolentojen tapa kohdella eläimiä. Omaelämäkertansa ensimmäisillä sivuilla hän kertoo lapsuudenkokemuksestaan, joka jätti häneen jälkensä loppuelämäksi.
Eräänä syksynä saimme erinomaisen sadon. Kaikki perheet rikkaista köyhimpiin valmistautuivat juhliin. Juhlia varten jouduttiin tietysti teurastamaan suuret määrät lampaita. Näky oli hirveä. Olin kauhuissani ja tunsin syvää sääliä. En pystynyt olemaan lahtauspaikan läheisyydessä, vaan siirryin muualle, kunnes teurastus oli ohi. Kun kaiken tappamisen jälkeen palasin paikalle ja näin maassa makaavat lampaanruhot ja niiden paloittelua, ajattelin: "He toimivat hirvittävän väärin ja jatkavat siitäkin huolimatta, että tietävät kärsivänsä seuraukset tulevissa elämissään. Kun kasvan aikuiseksi, aion pitää dharman ainoana ohjenuoranani. Hylkään tämänkaltaisen pahuuden täysin." Lupasin tämän itselleni monta kertaa.
Läpi elämänsä Shabkar, kuten kuka tahansa buddhalainen opettaja, antoi karman lakia koskevia ohjeita ja kannusti kuulijoitaan pidättymään tappamisesta, joskus vaikuttavin tuloksin. Vanhemman aikalaisensa Jigme Lingpan tavoin hän otti tavakseen pelastaa eläimiä kuolemalta ostamalla ja vapauttamalla niitä. Eräässä laulussaan hän mainitsee 56. ikävuoteensa mennessä (hän eli 70-vuotiaaksi) lunastaneensa vapaaksi monta sataa tuhatta eläintä.8 Hänen henkilökohtaisen elämäntyylinsä käännekohdaksi muodostui kuitenkin tietty kokemus, jonka hän koki pyhiinvaellusmatkalla Lhasaan. Kiertäessään pyhäkköjä ja luostareita ja osoittaessaan kunnioitusta lamoille ja muille uskonnollisille ja poliittisille merkkihenkilöille Shabkar tunsi kerran toisensa jälkeen vetoa Jokhangiin, kaupungin keskustemppeliin, jossa sijaitsee kuuluisa Shakyamuni Buddhan patsas, Jowo rinpoche. Kerrotaan, että tämä patsas on veistetty Buddhan itsensä elinaikana. Se oli ja on edelleen yksi tiibetinbuddhalaisen maailman arvostetuimpia esineitä ja ollut lukemattomien lahjoitusten ja hartaiden rukousten kohde vuosisatojen ajan. "Eräänä päivänä," Shabkar muistelee omaelämäkerrassaan, "olin Jowon luona todella pitkään, ja hartaat rukoukseni veivät minut erityisen syvään keskittymistilaan. Myöhemmin kulkiessani ulompaa kaupunkia kiertävää polkua kohtasin teurastettujen lampaiden ja vuohien ruumiita. Sinä hetkenä minussa heräsi sietämättömän voimakas myötätunto kaikkia ruoan tähden maailmassa tapettuja eläimiä kohtaan. Palasin Jowo rinpochen luo ja kumarruksia tehden vannoin valan: 'Tästä päivästä lähtien lakkaan syömästä muiden olentojen lihaa, sillä se on kielteinen teko ja heistä jokainen on joskus ollut oma vanhempani.'" Vuosi oli 1812 ja Shabkar kolmekymmentäyksivuotias. "Siitä lähtien," hän jatkoi, "kukaan ei koskaan tappanut eläimiä ruoaksi minulle. Kuulin jopa, että saadessaan tietää saapumisestani uskollisilla tukijoillani oli tapana sanoa, 'hän on lama, joka ei syö edes luonnollisesti kuolleiden eläinten lihaa. Älkää jättäkö lihaa mihinkään näkyville.' Niin he piilottivat kaiken. Uskon, että Jowon itsensä myötätunto lopetti eläinten tappamisen minua varten.”
Shabkarin päätös pidättyä lihasta oli huomattava uhraus. Vaikka nykyisinTiibetin matkaajat kertovat kiinalaista riisiä ja vihanneksia olevan saatavilla monin paikoin, tilanne ei ollut Shabkarin päivinä sama. On totta, että ikimuistoisista ajoista asti etelän ja idän alemmilla alueilla on kasvatettu viljaa ja vihanneksia, joita riitti lihapainotteisen ruokavalion