Kuin korkki, ylös ja alas,
on vene meren aallokossa.
© 2021 Niskala, Lea Tuulikki ja Rea Seeck
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-952-80-7915-6
Kirja kertoo ajatuksia ja kokemuksia, miten nainen pärjäilee veneilyssä. Tässä on naisen näkökulmasta katsottuna tapahtumia ja ajatuksia siitä, mitä veneily on merellä ja miksei järvilläkin. Suomessa on suuria vesistöjä ja niissä liikkuminen on reitteineen, päivineen, veneilyn harrastajalle haasteellista ja antoisaa.
Harvoin näkee naista ohjaamassa venettä. Kuitenkin naisella on oma roolinsa niin perheveneilyssä kuin kilpaveneilyssä. Tässä kirjassa kokemuksiaan kertoo kaksi naista, jotka ovat olleet purjeveneessä useiden vuosien ajan. Tähän aikaan mahtuu paljon tapahtumia ja sattumia, joita on koottu pieninä paloina ja muistikuvina merielämästä. Matkaa on molemmilla taittunut eräitä meripeninkulmia. Useita purjehduskilpailujakin on takana.
Veneilyä harrastetaan erilaisilla veneillä. Niitä kutsutaan yhteisesti huviveneiksi. Merellä ja järvillä liikkuu paljon veneitä, jotka eivät liity mitenkään ammattimaiseen vesiliikenteeseen. Koska ammattimaista vesillä liikkumista on paljon, on huviveneliikenteelle laadittu omat vesiliikennesäännöt. Huviveneily onkin parhaimmillaan mukavaa vapaa-ajan viettoa vesillä. Ehkä tähän liittyen näitä kutsutaan huviveneilijöiksi. Me olemme siis huviveneilijänaisia.
Koska naisilla on eri näkemys, kokemus, tuntuma, ja katsantokanta, ajattelimme, että kirjoittamme kirjan näistä asioista. Joskus saattaa syntyä kiperiä tilanteita, mutta niistä on selviydytty. Joskus asiat jälkikäteen suorastaan naurattavat, niin kummallisiin tilanteisiin sitä vesillä saattaa joutua.
Rea
On tullut harrastettua kirjojen kirjoittamista ja eräänä päivänä keksimme ystäväni Lean kanssa, että kirjoitamme yhdessä tämän kirjan. Molemmat olemme merellä kulkeneet. Minä olen lapsuuteni viettänyt mökillä Lohjanjärven rannalla. Pienestä pitäen olen soutanut ja uinut järvessä. Siis vesielementti on ollut minulle tuttu juttu. Sitten sain miehekseni merta rakastavan miehen. Hän haaveili veneestä, purjeveneestä. Ensimmäinen purjeveneemme oli Sunwind 26, toinen veneemme Inferno 31. Me aloitimme veneilyn vuoden 1980 alussa.
Näin aloin sitten tutustua merielämään ja veneilyyn purjehtien. Äitini pelkäsi puolestani ja sanoi olevansa niin huolissaan, koska meri on todella vaarallinen paikka. Kokemuksen karttuessa ja vuosien kuluessa aloin kuitenkin rakastaa merta ja siellä oloa ja jopa purjehtimista. Nyt vuosikymmeniä olemme kesäisin purjehtineet lähinnä Suomenlahdella, kuten Ahvenanmaalla, Turun saaristossa ristiin rastiin, Viron itäistä rannikkoa, ja Tallinnassakin on käyty ja myös Vergissä, joka on pieni satama Viron itäisellä merialueella. Karibiallakin tuli käytyä vuonna 2000 ystävien kanssa vuokraveneellä. Nykyään ajattelen, että merellä, missä vaan, on kaunista. Tänä päivänä purjehdimme vähemmän ja matkat ovat lyhyempiä. Mutta muistot elää, ja tähän kirjaan yritän tallentaa niitä muistoja ja jaan ne teidän kanssanne.
Meidän ensimmäinen yhteinen purjeveneemme oli soutuvene, johon oli viritetty lakana. Tällä veneellä teimme kauppareissuja Suomi-järvellä Suomenniemellä. Tämä oli esimakua purjehduksesta minulle, sillä vesi elementtinä ei kuulunut elämääni ennen tätä juuri lainkaan.
Myöhemmin meillä oli neljä metrinen ” Tabur” purjevene, joka oli katamaraani malliltaan, siis kahdella ponttonilla. Siihen kuului kunnon purje ja sillä saattoi hyvin purjehtia pitkiäkin matkoja. Sitä pystyi kuljettamaan auton katolla. Niinpä kävimme sillä purjehtimassa myös Ahvenanmaan saaristossa sekä Saimaalla ja muuallakin niin sisävesillä kuin merellä. Pisin reissu tällä veneellä oli noin 40 mailia Ahvenanmaalla. Se oli meidän ihan ensimmäinen purjeveneemme. Siitä alkoi meidän purjehdusharrastuksemme ja veneilymme.
Pian vaihtui pieni vene isommaksi. Ostimme kunnon purjeveneen, Inferno 29 ja myöhemmin Inferno 31, joka on vieläkin meillä käytössä. Inferno 29 oli ostettu vuonna 1983 talvella Nauvosta ja 1986 ostettiin Inferno 31. Se haettiin Tallbergin telakalta. Ensimmäinen vene meni vaihdossa. Molemmat veneet ostimme uutena. Inferno on kilpailuvenetyyppinen, vauhdikas perhevene. Myöhemmin olemme mieheni kanssa purjehtineet Suomenlahdella niin lännessä kuin idässä, Ahvenanmaalla ja Viron rannikolla, kuten Vergissä, Tallinnassa, Haapsalussa ja Pernussa, vain muutamia mainitakseni sekä Päijänteellä, jonne vene vietiin nosturiautolla. Niin vaihtui merellä purjehtija yllättäen ”juomavesipurjehtijaksi”, kun Päijänne oli kohteena. Karibialla ja Kreikassa olemme olleet purjehtimassa muiden veneilijöiden matkassa, emme omalla veneellä, mutta veneilemässä.
Purjehduskilpailuista tuli elämäämme uutta vauhtia ja niinpä olen ollut mukana useissa purjehduskilpailuissa miehistössä ja kokkina. Joukossamme liikkui lentävä lause ”hyvää henkilökuntaa on vaikea saada”, joten sisähenkilökuntana ja kokin roolissa olen ollut aika usein kisatilanteissa ja muutenkin.
Insania on Rean ja Paulin purjevene oikealla ja Wildwind Lea ja Klasun purjevene vasemmalla.
Rea ja Lea
Usein käy niin, että ensimmäisellä veneellä tutustutaan veneilyyn ja kun taidot kasvavat, hankitaan aina tilanteeseen parhaiten sopiva vene ja veneilymuoto. Meillä molemmilla on merellä kulkemiseen tottuneet aviomiehet. Heidän kauttaan tutustuimme mereen ja veneilyyn. Veneen koko vaihtui pienestä soutuveneestä purjeveneeseen. Alusta alkaen kiinnostuksen kohde oli purjehtiminen. Veneiden koko kasvaa ajan myötä ja meille kävi niin Rean kanssa, että miehemme päätyivät saman mallisiin veneisiin ja olimme samassa venekerhossa, jossa toisiimme tutustuttiin. Olemme myös kasvaneet kouluaikana samoissa maisemissa, Helsingissä ja miehemme ovat käyneet samaa koulua Maunulassa. Ovat ”Manelan” poikia. Me Rean kanssa olemme asuneet samassa kaupungin osassa Vallilassa ja siis olemme ”Vallilan tyttöjä”. Yhteensattumia elämämme varrella löytyy yllättävän monta myös muiden harrastusten yhteydessä. Meistä tuli kuitenkin huvivenenaisia.
Molempien veneet ovat Inferno 31-merkkisiä. Nämä veneet ovat meidän viimeisimmät purjeveneemme. Olemme tutustuneet Sipoon seudun veneilykerhossa nimeltään Karinkiertäjät ja yhteisiä veneilyretkiä on riittänyt. Kerhon järjestämissä kilpailuissa olemme olleet mukana veneillämme usein. Kilpailut ovat tosin jääneet jo taakse, mutta veneily jatkuu. Kävimme myös Karibialla vuonna 2000 ja kirjoitimme siitä matkasta kirjan, joka sai nimekseen ”Karibian kuu”. Vuokrasimme siellä ison purjeveneen. Klaus ja Lea kävivät kuutena vuotena Kreikan saaristossa myös tuttaviensa kanssa heidän purjeveneellään. Niistäkin on olemassa kirjat muistoiksi itselle.
Ensimmäinen kerta merellä huviveneellä
Mieheni oli navigointikurssit käynyt ja tutustunut mieheen, jolla oli itsetehty, minun silmissäni valtava vene, laiva. Hän oli tarjonnut sen meille lainaksi, vaikka tiesi, että minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta veneilystä, enkä ollut minkäänlaisia kursseja käynyt vielä silloin. Miehellänikään ei ollut käytännön kokemusta. Myöhemmin vielä selvisi, että kyseisellä veneellä ei ollut vakuutustakaan. Vene oli rautavene, jonka nimi oli ”Sinkki”. Kannella oli tilaa, mutta sisätilat olivat olemattomat. Rappusia pitkin piti kävellä alas konehuoneeseen, missä moottori sijaitsi. Kesken ajon mieheni juoksi alas moottorihuoneeseen välillä, kun siellä piti aina jotain tehdä.
Odottelin lasten kanssa Helsingin edustalla laiturilla, kun mieheni oli venettä hakemassa. Meitä jännitti kovasti päästä ensimmäistä kertaa merelle. Meillä oli tarkoitus olla muutama päivä reissussa kyseisellä veneellä. Eväät ja muut tavarat olivat matkassamme. Laiturilla seisoessamme näimme ison veneen tulevan meitä kohti. Sanoin lapsille ”ei se ole se”. Noin iso se ei ikinä voisi olla. Mutta lapset huusivat ”kyllä, siellä on isä.” Näin oli. Mietin kauhukseni, kuinka mieheni hallitsi venettä ylipäätään, niin iso se oli.
Kohta olimme kaikki veneen kannella ja matkamme alkoi. Kun saavuimme suunniteltuun satamaan, joka oli Lähteelä, ihmiset katsoivat, kun tulimme. Tuskin olimme päässeet rantautumaan, kun uteliaat kyselijät olivat kimpussamme kysymässä, mikä vene tämä oli, niin erikoinen se oli. Vanhin poikamme silloin varmaan kaksitoista vuotta, joutui auttamaan rantautumisessa ja myös sieltä lähtiessä. Kotimatkalla oli ärhäkkä tuuli. Veneen omistaja Jorma oli kertonut miehelleni, että kovassa tuulessa vene käyttäytyisi ikävästi. Tulee tunne, että se kaatuu, mutta ei kaadu, oli sanonut. Näin oli, juuri tuo tunne tuli. Olimme sulloutuneet pieneen ohjauskoppiin kaikki ja lensimme seinästä toiseen. Vene keinui laineitten mukana hallitsemattomasti. Nuorimmaisemme nukahti syliini onneksi, pelkäsin hänen alkavan voimaan huonosti
Huomasin mieheni kasvoista, että tilanne ei ollut hänellekään miellyttävä, perhe kun oli mukana. Onneksi pääsimme pian kääntymään sisemmille vesille. Tuuli ei siinä päässyt enää keinuttamaan venettä samalla lailla ja pääsimme turvallisesti maihin. Se oli kuitenkin meidän neitsytmatkamme, joka on jäänyt ikuisesti mieleemme.
Vene nimeltään Sinkki.
Olimme vuokranneet Pikkujätin, mutta sillä veneellä ei ollut mukavaa purjehtia. Olimme kerran yrittäneet nostaa purjeet. Kyseessä on moottoripursi, joten veneen ohjaus ei totellut purjehtiessa ja melkein ajauduimme rantaan, kun kokeilimme.
Vene nimeltään Pikku Jätti.
Olimme ostaneet oman, Sundwind 26 -mallisen purjeveneen. Se komeili jo kotilaiturissamme, mutta minä en ollut sillä vielä purjehtinut. Mieheni oli kuitenkin haaveillut purjeveneestä ja se oli ainut vaihtoehto meille. Mieheni oli kuullut, että lähtiessä ensimmäistä kertaa viemään vaimoa ulos purjeveneellä, pitää valita aurinkoinen, vähätuulinen päivä. Tämä toteutui muuten, mutta tuuli oli puuskainen ja eikä niinkään vähäinen. Kun vene ensimmäinen kerran kallistui yllättäen ja koko vene oli vinossa, sanoin miehelleni, että haluan rantaan ja nyt heti. Se oli pelottava tilanne. Onneksi mieheni suostui viemään minut takaisin maihin. Näin sain sitten tutustua purjeveneen kallistuksiin vähin erin ja pikkuhiljaa aloin sopeutua niihin.
Lean muistoja alkuvaiheista:
Purjehdusta lakanapurjeella ja kauppareissu
Tämä oli ensimmäinen purjehdusreissu. Kesälomalla ollessamme Suomenniemellä, sai silloinen kihlattuni ja nykyinen mieheni loistoidean nopeuttaa kauppareissua. Viritettiin vanha lakana soutuveneen keskelle. Kevyt tuuli puhalsi ja päästiin järven toiselle puolella olevalle hiekkarannalle, josta kävelimme Lauri Väärän kaupalle ostamaan tarvikkeita. Kävelymatkaakin oli reippaasti, mutta kaupalla käytiin ja mökille tultiin myötätuulessa. Kauppa oli Teija Sopasen ja Lauri Väärän omistama. Sitä kauppaa ei enää ole.
Tabur-vene tuli meille vähän kuin vahingossa, sillä mieheni oli lainannut sen kokeillakseen purjehtimista Tuusulanjärvellä. Minuahan asia ei kiehtonut ollenkaan, mutta hän vei minut katsomaan venettä, kun siihen viritettiin purjeet. Niin kävi kuitenkin, että mieheni sai minut houkuteltua mukaan avuksi ja niin huomasin istuvani veneessä. Tulikin kovempi tuulenpuuska ja vene nousi yhdelle ponttonille. Olin tikkana toisella laidalla ja kauhusta kankeana. ”Kyllä sinusta hyvä purjehtija tulee, kun tiedät mille puolelle venettä pitää mennä painoksi”, naureskeli Kippari. Minä huusin kurkku suorana ”Laske heti purjeet, sinähän hukutat meidät!” Päätin etten ikinä mene purjeveneeseen, mutta toisin kävi.
Tabur-vene jäi meille kuitenkin moneksi vuodeksi, koska mieheni osti sen työkaveriltaan. Olimme sillä purjehtimassa Ahvenenmaalla. Purjehdusmatkaa kertyi siellä n. 40 merimailia. Oli hurjan tuntuista mennä näin pienellä veneellä, kun isot laivat ohittivat ja aallot nousivat korkeiksi. Kun purje piti siirtää toiselle puolelle, jouduin menemään polvilleni veneen pohjalle. Muuan vene heilutti meille ja varmaan mielissään ihmettelivät, miten näin pienellä veneellä seilataan meren selkää.
Purjevene ei kaadu, vai kaatuuko?
Olimme ystäviemme kanssa Saimaalla vuokramökillä. Tabur-vene kulki auton katolla hyvin, Miehet purjehtivat ja saivat sen kaadettua keskellä järveä. Ja minulle oli niin vannottu, ettei se purjevene kaadu, kallistuu vain. Siinä heille puuhaa riitti, että saivat sen takaisin pystyyn. Päivä siinä meni mukavasti, mutta kyllä se sieltä pystyyn nousi. Miehille se olikin hyvää harjoitusta, miten kaatunut purjevene saadaan vedessä uudelleen pystyyn. Taburissa ei ole kuin nostoköli ja niin pieni, ettei sen päälle voi nousta.
Tabur-vene myytiin, viimeinen purjehdus veneelle
Tabur toimi meillä veneen perässä jollana, mutta kun se oli jollaksi vähän raskaan puoleinen, myimme sen. Menimme ostajaa vastaan ja mukana olikin kaikki tarvittavat varusteet. Saimme päähänpiston, että menemme odottamaan veneelle, kun aikaa vielä oli riittävästi. Viritimme veneen ja purjeet. Samalla varmistui, että kaikki tarvittavat lisävarusteet ovat mukana. Niin lähdettiin laiturista kohti poijussa olevaa venettämme. Näin tehtiin Tabur-veneen viimeinen matka Jollaksessa veneelle, oikein purjeilla, kun odottelimme ostajaa. Ajatuksenakin vähän hauskaa, kun purjehdittiin purjeveneelle.
Tilalle ostettiin vähän pienempi ja kevyempi jolla. Koska vene oli poijussa, piti kuitenkin veneelle mennä jollakin tavoin. Jolla kulki veneen perässä myös siksi, että se toimisi pelastusveneenä. Luonnonsatamissa piti usein viedä köysi maihin hankalissa paikoissa, silloin sai jollalla köyden kuljetettua rantaan.
Uusi vene, uudet tuulet
Veneilykärpänen oli purrut ja niin ostimme isomman purjeveneen. Niinpä jouduin veden päälle, vaikka olin täysin maakrapu. Olimme innokkaita venemessuilla kävijöitä ja niinpä sitten ihastuimme Inferno 29-veneeseen talvella 1983. Rahaa vain ei ollut, joten piti mennä neuvottelemaan lainaa. Alkupääomaa ei kovin paljon ollut. Pankissa virkailija pudisteli päätään ja sanoi, ettei voi antaa lainaa, johon mieheni tuumasi, että vene ostetaan, annoit lainaa tai et. Laina irtosi. Tilaus laitettiin sisään ja Nauvossa sitä alettiin valmistaa. Mieheni kävi hakemassa sen kaverinsa kanssa. He purjehtivat neitsytpurjehduksen Nauvosta Helsinkiin, Jollakseen. Siellä meillä oli valmiiksi neuvoteltu poijupaikka. Matkalla sattui kaikenlaisia kommelluksia ja minä jännitin kotona.
Tuulta ja kallistuksia uuden veneen ensipurjehduksella
Ensimmäiset kokemukset Inferno 29:n kyydissä olivat varsin dramaattiset. Kippari sanoi, ettei tämä vene kallistu. Mennään vain sellaisella kevyellä tuulella ensin. Jollakseen mentiin ja ensimmäinen purjehdus aloitettiin hilpeissä tunnelmissa. Saatiin purjeetkin hienosti ylös. Meren selälle purjehdittiin kohti Helsingin edustalla olevaa Kaunissaarta. Aurinko paistoi ja eväät syötiin kannella. Tuuli oli sopiva ja menomatka muutenkin ihan mukava.
Takaisin tullessa tilanne olikin toinen. Täydet purjeet ja vastatuuleen sitten kaikkien oppien mukaan ”kryssattiin” eli ajettiin purjeella vastatuuleen luovien. Kotilahdessa Jollaksen edustalla tuuli olikin niin vastainen, että ”kryssaamien” oli ihan pakollista. Täysillä purjeilla tietenkin vene kallistui niin, että kattilat lentelivät lattialle ja sisällä olevat tavarat tippuivat hujan hajan pitkin lattiaa. ”Vai ei kallistu”, puuskahdin minä ja vaadin, että olisi aika tehdä jotain. ”Pitää reivata!” Kun ei tapahtunut mitään huutelin, että purje pitää laskea heti. Odotetaan, että päästään tyyneen kohtaan. Taisin tampata jaloilla ja huutaa tarpeeksi, kun kapteeni päätti laskea purjeen nopeasti, siitä vaan suoraan alas. Ei sitä kannelle menty viikkaamaan niin kuin oikeaoppisesti pitäisi. Minulle se oli suuri helpotus, mutta asiasta käytiin kiivaat keskustelut. Siinä sotkua siivotessa tuli oppineeksi senkin asian, että vene täytyy ennen lähtöä laittaa ”ship shapeen” eli mikään ei saa kallistuksista huolimatta lähteä liikkeelle. Kantapään kautta oppi tämänkin asian.
Olimme ensimmäisellä veneellämme Inferno 29:llä liikkeellä Hangon vesillä ystäviemme kanssa. Harjoiteltiin purjehtimista. Mukanamme oli ystäväpariskunta. Olimme Hangon selällä ja aurinko paistoi. Ainahan se purjehtijalla tulee kilpailuvietti päälle. Oli sopiva takatuuli. Lähes rinnallamme kulki toinen vene, jossa oli spinaakkeri. Se alkoi ohittaa meitä uhkaavasti. Silloinpa kippari innostui. Nyt harjoitellaan spinaakkerin nostoa. ”Haepa Lea se purjehdusopas sieltä alhaalta”. Kirja auki oviluukun päälle ja purje kannelle. Yksi luki kirjasta ohjeita ja muut virittelivät spinaakkerin nostokuntoon. ”Nostetaan spinaakkeri!” huutaa kapteeni. Hienosti onnistui nosto ja komeasti mentiin lähes peräkanaa toisen veneen kanssa ja jopa saavutettiin sitä.
Siinä innostuneena ajeltiin kaikessa rauhassa ja seurailtiin mitä naapuri teki. Kuinka ollakaan, jostain syystä näytti siltä, että he aikovat laskea omaa spinaakkeriaan. ”Mitä, nythän ne laskevat sen!” vähän on tuuli voimistunut, mutta vauhti oli parhaimmillaan. Meillä tuntui menevän matka hyvin ja vähän hämmästeltiin naapuriveneen toimia. Mutta sitten tuli puuskia ja ristituulta. Pitäisikö meidän laskea myös? ”No, ajetaan tuon saaren taakse ja lasketaan siellä. Kuka lukee, miten tämä lasketaan?” kippari kysyy. Tulimme mielestämme sopivaan paikkaan, mutta tuuli yltyi ja pyöritti purjeita. Nostettiin oikeaoppisesti iso purje ensin ylös kuitenkin.
Sitten se ”härdelli” alkoikin. Ristituuli puhalsi ja lintallaan mentiin. Spinaakkeri kallisti venettä uhkaavasti. Muuta en hommasta muista, kuin sen, että olin aivan paniikissa ja makasin keulakannella ja vedin spinaakkeria mahan alle, ettei se ehtisi veteen. Kokemattomia oltiin ja oppikirjan mukaan mentiin. Iso nostettiin ylös, mutta sehän oli liikaa. ”Linttausta” eli kallistusta oli aivan hurjasti. Piti sekin laskea. Kukaan ei tietenkään ehtinyt lukea kirjasta osiota, ”kuinka spinaakkeri lasketaan”.
Meille kuitenkin selvisi, että ristituuli Hangon vesillä on yleistä juuri näillä alueilla. Mitä ilmeisemmin kilpailijalla oli tämä asia tiedossa.
Selvittiin siitä, mutta jälkipyykkiä Hangon satamassa riitti.
Pienempi pulpettiveneemme