Monet ja vaikeat tehtävät on suomalainen käännöskirjallisuus jo ratkaissut, toiset ehkä yhtä monet ja yhtä vaikeat odottavat vielä ratkaisuaan. Mitä erikoisesti ranskalaisen klassillisen runouden suomenkielelle siirtämiseen tulee, piilee sen vaikeus, paitsi yleensäkin tuon runouden meille oudon, osaksi helleenisesti antikisoidun, osaksi nykyaikaista salonkityyliä lähentelevän sanonnan sekä ranskankielen oman muodollisen pirteyden, järkeilyn ja vastasanakkeisuuden ohella, pääasiallisesti siinä käytetyn runomitan, aleksandrinin, sisäisissä ja ulkonaisissa mahdottomuuksissa taipua minkään muun kielen tai henkisen ympäristön vaatimusten mukaiseksi. Niinpä ovatkin esim. saksalaiset käyttäneet sitä kääntäessään tavallista, loppusoinnutonta 5-jalkaista lyhytpitkää tai n.s. silosäettä.
Suomalaiseen käännösrunouteen on tähän saakka tietääkseni kolmellakin eri tavalla koetettu aleksandrinia sovittaa. Ensimmäinen tyyppi, jota toistaiseksi ei liene käytetty minkään alkuperäisesti ranskalaisen draaman suomentamiseen, on se meille germaanisen kosketuksen kautta siirtynyt, jolla esim. on suoritettu — ja jolla myös itse viisitoista vuotta sitten suoritin — Regina von Emmeritzin suomennoksen. Siinä on loppusoinnut, siinä on sesuuri, siinä on runojalkaluku sama kuin ranskankielessäkin, joten se siis tarjoaa kylläkin monta etua suomentajalle. Mutta se rytmivaihtelun ja eloisuuden puute, joka on suoranainen seuraus suomalaisen runokielen germanisoituneesta tavasta yleensä käsitellä romaanisia runomittoja, tekee sen pitkässä, kokoillan näytelmässä käytettynä korvalle kovin kankeaksi ja tympäiseväksi. — Toista tyyppiä onkin sen vuoksi O. Manninen koettanut Molièren Oppineiden naisten suomennoksessa, vaihtaen koko tuon juhlallisen, jäykkäpukuisen aleksandrinin (joka ei suinkaan ole yhtä juhlallinen ja jäykkä alkukielessään) keveäksi, hypähteleväksi, nykyaikaista keskustelutyyliä lähenteleväksi anapestiksi. Mahdollisesti voikin se olla lopullinen ratkaisu klassillisen ranskalaisen huvinäytelmän suomenkielelle siirtämiseen nähden. Mutta murhenäytelmään on se ehdottomasti liian levoton ja oikullinen. — Kolmatta tyyppiä olen jälleen itse käyttänyt, nimittäin Racinen Phaidran suomennoksessa kymmenkunnan vuotta sitten. Se on muuten tavallinen jalkainen traagillinen silosäe, mutta säännöllisillä loppusoinnuilla varustettu. Koska ne kuitenkin sangen suuressa määrin sitovat kääntäjää, joskin niiden avulla saa jonkun verran säilytetyksi alkutekstin muodollista loisteliaisuutta, ja koska monta alkuperäisen ranskalaisen säkeen polveketta jää täten, sen noin viidennellä osalla lyhentyessä, pakostakin joko kokonaan kääntämättä tai ainakin suomentajan mielivaltaisen yhteenvedon varaan, en ole sitäkään ratkaisua asialle voinut pitää lopullisena.
Tässä Corneillen Cid-käännöksessä olen koettanut uutta, siis neljättä tyyppiä. Säilyttäen loppusoinnut, alkuperäisen runojalkaluvun ja itse lyhytpitkän runomitan pohjan sellaisenaan, olen vain, suurempaa vaihtelua ja notkeutta aikaansaadakseni, muuttanut sesuurin käyttelyn niin, että siitä on, säännöllisen ohella, muodostunut useampiakin eri rytmipatoutumia, kuten
Säännöllinen:
Niinkuin hän verraton | on sotakunnoltansa —
Epäsäännölliset:
1) Elvira, kaikki onko | seikat kerrotut —
2) Hän hyväksyiskö vaalini? | Mi syy on luulla —
3) Mut niit' en seuraa, | kysymys on kunniasta —
ynnä muiden lisäksi vielä 2-sesuuriset, joista taas on useampia eri alamuotoja.
Jättäen tämänkin ratkaisun lopullisuuden vielä kokonaan lukijan omasta korvasta ja vastaisten suomentajien saavutuksista riippuvaksi, tahdon vain lopuksi huomauttaa, ettei "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston" kaunokirjallinen osasto suinkaan ole sen suuremmasta tai vähemmästä tarkoituksenmukaisuudesta missään esteettisessä edesvastuussa, sillä sen asettamat tarkastajat, tohtorit Juhani Aho ja A. V. Koskimies eivät ole sitä hyväksyneet eivätkä hylänneet, vaan ainoastaan lausuneet toivomuksenaan, että selittäisin suomalaiselle yleisölle parilla sanalla tämän tärkeän runo kielellisen kysymyksen nykyiset kehitysasteet.
Toivon tuon kirjallisen velvollisuuden yllä täyttäneeni, mikäli se tämäntapaisen lyhyen esipuheen puitteissa on mahdollista.
Helsingissä 4 p. heinäk. 1916.
Eino Leino.
DON FERNANDO, Kastilian ensimmäinen kuningas.
DONNA URRACCA, Kastilian prinsessa.
DON DIEGO, Rodrigon isä.
DON GOMEZ, Gormaon kreivi, Chimenen isä
DON RODRIGO, Chimenen lemmitty.
DON SANCHO, hänen kilpailijansa.
DON ARIAS, | kastilialaisia aatelismiehiä.
DON ALFONSO, |
CHIMENE, Gomezin tytär.
LEONORA, prinsessan opettajatar.
ELVIRA, Chimenen opettajatar.
PRINSESSAN HOVIPOIKA.
Tapahtuu Sevillassa.
1:nen kohtaus.
CHIMENE.
Elvira, kaikki onko seikat kerrotut?
Sanoista taattoni et mitään salannut?
ELVIRA. Ne mun on hurmanneet. Hän kovin kunnioittaa Rodrigoa, min lempi teitä haltioittaa, ja käskee, oikein jos ma luin sielustaan, ritarin rakkautehen teitä vastaamaan.
CHIMENE. Hän hyväksyiskö vaalini? Mi syy on luulla sinulla niin, se suo mun vielä kerran kuulla, tuo julki taas, mit' tohdin tuosta toivoa, ei liian usein kuulla voi niin kaunista; luvata liikaa et voi lemmenliekillemme vapautta armost' ilmi tuoda tuntehemme Hän salakosinnasta mitä tuosta sanoi, kun Sancho ja Rodrigo apuas sun anoi? Et liikaa julkituonut liene, kuinka noita ma eri silmin katson, suosin kosijoita?
ELVIRA. En, tyyneks sydämenne kuvasin; ei sytä se toisen toivoa, ei toista säikähytä, ja samoin kummaltakin säästäin suosionsa isältään valintaa vain vartoo puolisonsa. Tuo hälle mieleen oli. Tuosta ihastuin hän ilmi kohta toi sen elein ynnä suin, ja toistaa koska kaikki täytyy loppuun asti, hän teistä ynnä heistä haastoi nopeasti: "Se oikein, hänet ansaitsee he molemmat, ylhäiset on he, uskolliset, urheat, myös nuoret, mutta nähdä silmistänsä voi es-isäin kunnon, joka heitä aateloi. Kasvoissa ei Rodrigon ole varsinkaan piirrettä, jok' ei viittais mieleen korkeaan, ja sukukuntaan, kuuluun sankar-kunniastaan, niin että varjonneet siell' laakerit on lastaan. Isänsä miehuus hänen voimanpäivinään ol' verraton, ol' ihme kaiken kansan tään; työt urhon uurtaneet on kasvojensa juovat, mik' oli muinen hän, ne yhä ilmi tuovat. Pojasta uskon, mitä isästänsä näin; mua miellyttää, jos miellyttää hän tytärtäin." Löi hetki, keskustelun juuri alkamansa hän katkas, kiirehti jo neuvoskuntahansa, vähistä sanoistaan tok' uskon, mielensä ei paljon vaapu kosijainne välillä. Valita pojallensa täytyy kuninkaan nyt kasvattaja; hän kai pääsee kunniaan, tuo vaali varma lie, ja syytä kauhistua vuoks urhoutensa myös ei mitään kilpailua. Niinkuin hän verraton on sotakunnoltansa, vaill' olkoon vertaistaan hän lemmentoivossansa! Rodrigon isä, neuvostosta tullessaan, asian esittävä eess' on kuninkaan; siis itse arvatkaa, hän eikö aikaa käytä ja aika eikö pian toivojanne täytä.
CHIMENE. Ja sentään on, kuin empis ange sielu tää iloa tuota, josta himmeäks se jää, vain hetki kohtalolle eri kasvot suo; täss' onnessain, ma pelkään, hiipii murhe luo.
ELVIRA.
Tää pelko pettyvä on onnellisesti.
CHIMENE.
Siis mennään, varrotaan, se kuinka päättyvi.
2:nen kohtaus.
PRINSESSA. LEONORA. Hovipoika.
PRINSESSA. Käy, hovipoika, vie Chimenen kuulla sana, ett' tänään myöhä liian hän on vierahana ja laiskuuttaan ett' ystävyytein vaikeroi.
LEONORA. Prinsessa, teissä aina sama toivo soi; ja joka päivä, kun te kanssaan haastelette, te lakkaa lempeänsä tutkimasta ette.
PRINSESSA. En ilman syytä: miltei mielistymään niin sain hänet häntä hurmanneihin piirteisiin; Rodrigoa hän lempii, hänet saa hän multa, Rodrigon lietsonut ma olen lemmen tulta, näin kahleet takonut oon näiden lempivien ja tuskat lopettaa ma tahdon molempien.
LEONORA. Prinsessa, keskell' oman onnenne te hyvän kuitenkin ilmi tuotte sieluntuskan syvän. Tää rakkaus, mi heidät heljin riemuin täyttää, surutko suuret jalon sydämenne näyttää? Ja mielenkiinnosta, mi teill' on heitä kohtaan, te synkkä ootteko, kun heille onni hohtaa? Mut liian julkee lien jo liikaa haastaen.
PRINSESSA.
Suruni suurtuu vain, jos sitä salailen.
Siis kuule vihdoin, kuink' on kamppaillut tää povi
Mun hyveilleni rauha vieläkään ei sovi.
Ei säästä rakkaus tää hirmuvaltiainen.
Se mies, min annan pois, tuo uljas nuorukainen,
on mulle rakas.
LEONORA.
Rakas?