Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.
"Norjan kansan historia alkaa samaan aikaan kuin sen maankin", sanoo P.A. Munch teoksessaan "Norjan kansan historia"; "ja yhtä vähän kuin historia tietää kertoa tapahtumista, jotka ovat sattuneet Norjan pohjalla ennen norjalaisten tuloa, yhtä vähän se tietää norjalaisista, ennenkuin se tapaa heidät Norjassa asuvina". Aikoinaan onkin esitetty se arvelu, että Norja on jo alkujaan ollut germaanisen väestön asuttama; mutta myöhempi tutkimus on kuitenkin tehnyt sen johtopäätöksen, että nykyisten norjalaisten esi-isät ovat saapuneet maahan eteläisemmiltä tienoilta. Skandinaaviset muinaistarut kertovat heidän vaeltaneen Venäjän eteläosista jumalien johtamina, ja myöskin tiede on määritellyt heidän varhaisimmaksi tunnetuksi asuinpaikakseen germaanilais-kansain yhteisen alkukodin, joka sijaitsi Mustanmeren rantamilla Tonavan suupuolen ja Krimin välisellä alalla. Mitä tietä he ovat sieltä siirtyneet pohjan perille, sitä ei ole voitu varmasti ratkaista. Luultavasti he ovat kulkeneet Venäjän ja Saksan jokia seuraten Itämeren rannikolle, mistä matka lienee jatkunut Tanskan kautta Skandinaavian niemimaalle. Munch tosin arvelee mahdolliseksi, että Norja on asutettu pohjoisesta käsin, siten että tulokkaat ovat Pohjanlahtea kiertäen saapuneet ensiksi Lappiin ja Ruijaan; mutta tätä olettamusta ei hän ole voinut pätevästi todistaa.
Oli miten tahansa, jo myöhemmällä kivikaudella, useita vuosituhansia ennen nykyistä ajanlaskuamme, asusti Norjassa germaanilaista väestöä, joka oli tunkenut tieltään toiseen rotuun kuuluvan kansan, luultavasti lappalaiset. Tämä väestö oli sitten saman kehityksen alainen kuin Euroopan muutkin kansat, siirtyen kivikaudesta pronssikauteen, sen jälkeen rautakauden eri vaiheisiin. Roomalaisen maailmanvallan aikana se joutui tekemisiin eteläisempien sivistyskansojen kanssa kehittäen hyvinkin laajalle ulottuvia kauppasuhteita, kuten lukuisat raha- y.m. löydöt todistavat. Ja kun suuret germaanilaiset kansainvaellukset alkavat, ottaa pohjola runsaasti osaa niihin. "Kansojen äidinkohduksi" nimittää muuan goottilaisten historioitsija pohjolaa, ja viimeaikainen tutkimus onkin osoittanut, että useat germaanilaisheimot, jotka niin ankarasti järkyttivät Rooman valtakunnan perustuksia ja murtivat siihen arveluttavia aukkoja, lähtivät alkujaan Skandinaavien maista tai ainakin olivat läheisissä suhteissa sikäläisiin asukkaisiin. Sellaisia olivat m.m. gootit, burgundit, herulit ja langobardit.
Vuoden 550:n vaiheilla alkaa historian valo hämäränä kajastuksena tunkeutua pohjankin perille selvitellen sikäläisiä olosuhteita ainakin ääriviivoiltaan, ja tällöin saamme ensimmäiset tiedot Norjankin valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista. Goottilainen Jornandes luettelee Skandzan (Skandinaavian) kansain joukossa useita norjalaisia pikkuheimoja, joiden nimet esiintyvät myöhemmälläkin ajalla, ja hänen aikalaisensa Caesarean Prokopius tuntee "Thulen" ja sen kolmetoista kansaa eli kuningaskuntaa. Näiden esittämistä nimistä päättäen on Norjassa jo ennen vuotta 550 muodostunut pikkuvaltioita, jotka vastaavat historiallisen ajan fylkejä. Heimojen hallinto oli monarkkinen, ja kansa oli jaettu kihlakuntiin (herred), joiden yleiset asiat ratkaistiin käräjillä, missä johtajilla kuitenkin oli päätösvalta. Kukin kihlakunta omisti alkujaan maan yhteisesti, mutta maanviljelyksen ja karjanhoidon kehittyessä muodostui suvun yksityisomaisuus (odet); viljelemätön maa pysyi yhteisenä (almenning), jota käytettiin laitumiksi tai metsästykseen. Kansan muodostivat vapaat miehet (talonpojat), jotka voivat vuokrata osan tilastaan vapaille maattomille (lejlænding) tai omistaa yksityisomaisuutena orjia. Kansan yläpuolella olivat päälliköt (jaarlit, herset), joiden suvuilla oli perinnöllinen arvo rikkauden ja urotöiden perustuksella. Näillä oli oikeus pitää soturiseuruetta ja käydä yksityissotia. Kun valtio joutui sotaan, valittiin yksityinen päällikkö johtajaksi, ja hän saattoi menestyessään kohota kuninkaaksi tai valloittaa itselleen valtakunnan.
Näillä perustuksilla alkavat Norjan kansan olot kehittyä varsinaisen historiallisen ajan koittaessa 8:nnen vuosisadan loppupuolella. Tällöin ilmenee parin ensimmäisen vuosisadan kuluessa kolme huomattavaa suuntaviivaa. Norjassa kuten molemmissa naapurimaissakin esiintyy voimakas pyrkimys valtiolliseen yhtenäisyyteen, koko maan käsittävän valtakunnan luomiseen. Sen yhteydessä tapahtuu huomattava maastamuutto ja viikinkiretket kehittyvät korkeimmilleen. Ja lopuksi alkaa kristinuskon ja pakanuuden välillä taistelu, joka päättyy ensinmainitun voittoon, mikä taas on omansa vahvistamaan kansallista ja valtiollista yhtenäisyyttä ja tekee lopun viikinkiretkistä.
Yhdistämistyön pani alulle kuningas Halvdan Musta 9:nnen vuosisadan alkupuolella alistaen valtaansa suurimman osan Kaakkois-Norjaa. Sen suoritti loppuun hänen poikansa Harald Kaunotukka, joka kymmenvuotiaana peri isänsä valtakunnan. Ripeästi hän kukisti enonsa Guthormin auttamana entisten pikkukuninkaiden kapinat ja laajensi aluettaan vuosi vuodelta, niin että se lopulta käsitti koko silloisen Norjan, yksinpä Haalogalanninkin kaukana pohjan perillä. Ratkaisevin taistelu tapahtui Hafsfjordin luona, missä hän verisessä yhteentörmäyksessä tuhosi liittoutuneiden ruhtinasten merivoimat. Tämän jälkeen ei kukaan enää vastustanut hänen valtaansa Norjassa, vaan taipumattomimmatkin väistyivät hänen tieltään siirtyen vieraisiin maihin. Myöskin ulkovaltoihin nähden Harald esiintyi voimakkaasti estäen erinäisiä itäisiä alueita joutumasta Svean kuninkaan alaisiksi ja valloittaen Norjalle Orkney-saaret sekä Shetlannin.
Voitolle päästyään Harald järjesti valtakuntansa olot tehden entiset suurmiehet virkamiehikseen ja anastaen aineelliseksi tuekseen monta sataa suurtilaa ympäri maata. Jaarlit ja herset saivat nyt kuninkaan palvelijoina hoitaa oikeudenkäyttöä ja periä veroja sekä sakkoja; he varustivat kuninkaan palvelukseen aseellisia miehiä ja olivat sodassa talonpoikain johtajina. Suurta tyytymättömyyttä herätti se, että kuningas alkoi vaatia talonpojilta vakinaisia veroja, sillä vapaa odal-mies oli tottunut pitämään itseään täysin riippumattomana.
Harald kuningas joutui kuitenkin itse horjuttamaan työnsä pysyväisyyttä. Vanhaksi käytyään hän jakoi valtakunnastaan alueita lukuisille pojilleen, ja jo hänen eläessään nämä osoittivat katkeralla riitaisuudellaan, että valtakunnan yhteys oli vaarassa. Hänen tarkoituksensa oli tehdä lempipojastaan Eirikistä varsinaisen valtansa perijä, mutta tämän veljet eivät olleet halukkaita alistumaan, ja Haraldin kuoltua Eirik Verikirves koetti turhaan verisellä väkivallalla lujittaa asemaansa. Hänen täytyi itsensä väistyä maasta, kun eräs Haraldin nuoremmista pojista, Englannissa kasvatettu Haakon Hyvä, saapui v. 840 Norjaan vaatimaan itselleen isänperintöä. Vihattu Eirik kuoli viikinkiretkillä, ja Haakon, joka oli saanut tuekseen Norjan mahtavimman suurmiehen, trondhjemilaisen Sigurd jaarlin, ja voittanut talonpoikain suosion lempeällä olemuksellaan, tuli Haraldin luoman ylivallan perijäksi. Hänen kerrotaan järjestäneen oikeusolot vakiinnuttamalla kaksi lakikuntaa sekä maan puolustuslaitoksen määräämällä kunkin fylken asevelvollisuuden ulkonaisen vaaran uhatessa.
Mutta erääseen mullistavaan muutokseen oli Haakonin valta vielä liian heikko. Hän oli Englannissa saanut kristillisen kasvatuksen ja päätti asemansa lujitettuaan saattaa uuden uskon voimaan myöskin omassa maassaan. Hänen lähin ympäristönsä suostuikin kastettavaksi, mutta talonpojat eivät taipuneet hylkäämään vanhoja jumalia ja isiltä perittyjä uhrimenoja; päinvastoin, esiintyen käräjillä ja uhrijuhlissa varsin uhkaavasti, he pakottivat kuninkaankin muodollisesti tunnustamaan vanhaa uskoa. Varmaankin olisi kansan ja kuninkaan välillä syntynyt ilmiriita tämän arkaluontoisen kysymyksen tähden, ellei ulkonainen vaara olisi heitä yhdistänyt. Eirik kuninkaan pojat eivät nimittäin halunneet jättää Norjaa hänen hallittavakseen, vaan kävivät tuon tuostakin tanskalaisten avustamina häiritsemässä hänen toimiaan. Haakon sai heistä kyllä voiton kahdessa verisessä taistelussa, mutta viimeisessä hän haavoittui hengenvaarallisesti ja kuoli heti sen jälkeen, luovutettuaan valtansa Eirikinpojille. Näiden hallitusta ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan valta siirtyi ennen pitkää trondhjemilaiselle jaarlille Haakon Sigurdinpojalle, joka ensin hallitsi maata Tanskan kuninkaan käskyläisenä, sittemmin itsenäisenä. Tällöin pakanuus pääsi uudelleen vallitsevaksi Norjassa.
Sekä Harald Kaunotukan että Haakon Hyvän toiminnan uudisti menestyksellisesti kuningas Olavi Trygvenpoika, joka v. 995 palasi isänmaahansa vietettyään lapsuutensa orjuudessa, nuoruutensa ja varhaisimman miehuutensa viikinkiretkillä ja vaihtelevissa seikkailuissa vierailla mailla ja merillä. Haakon jaarli, joka muuten oli kyvykäs mies, oli herättänyt talonpoikien vihan varsinkin aistillisuutensa vuoksi, ja Harald Kaunotukan jälkeläisen saapuessa maahan nämä nousivat kapinaan jaarlia vastaan, joka sai surmansa oman orjansa kädestä. Lyhyessä ajassa oli koko Norja uudelle kuninkaalle kuuliainen, ja hän voi nyt ryhtyä toteuttamaan Haakon Hyvän aikeita, s.o. levittämään kristinuskoa. Hän oli tosin tuonut Englannista kerallaan pappeja ja munkkeja, mutta enimmäkseen hän näyttää turvautuneen väkivaltaan. Alue toisensa jälkeen pakotettiin alistumaan kasteeseen, talonpojat, jotka olivat aseissa saapuneet käräjille uhaten taivuttaa Olavin samaten kuin Haakon Hyvänkin, eivät uskaltaneet ylivoiman edessä käyttää niitä, jäykkäniskaisimmat surmattiin usein hirvein kidutuksin, vanhojen jumalien temppelit hävitettiin, ja sijaan kohosi Valkean Kristuksen pyhäkköjä.
Olavi Trygvenpoika oli ennen Norjaan tuloaan viettänyt aito viikingin seikkailurikasta elämää, ja sotasankarin tavoin hänen päivänsä myöskin päättyivät. Tanskan kuningas Svein Pörhöparta, Ruotsin Olavi kuningas ja Haakon jaarlin poika Eirik liittoutuivat häntä vastaan väijyen sopivaa tilaisuutta tuhotakseen mahtavan hallitsijan. Sellainen ilmestyikin v. 1000 Olavi Trygvenpojan käydessä Vendinmaassa. Svolderin luona hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, suurenmoisessa meritaistelussa voitettiin Norjan kuninkaan laivasto, ja Olavi itse heittäytyi mereen välttääkseen vankeutta. Aaltojen alla sai hautansa tämä "meriratsun suistaja", joka ei ollut koskaan kääntänyt purttaan taistelusta muutoin kuin voittajana.
Edellä on jo huomautettu, että ominaista tälle aikakaudelle on myöskin viikinkielämä; ja koska se esiintyy varsin huomattavana tähän liittyvässä kuvauksessa, lienee paikallaan kosketella sitä pääpiirteissään.
Oikeastaan viikinkiretket olivat jonkinlaista jatkoa germaanien kansainvaelluksille, joihin olemme huomanneet pohjolankin ottaneen melkoisessa määrin osaa. Toisaalta ne ovat myöskin yhdistettävät rauhalliseen kaupankäyntiin ja siirtolaisuuteen. Olivathan Skandinaavian asukkaat jo ennen varsinaista viikinkikautta liikkuneet merillä kauppatarkoituksissa, ja vielä ryöstöretkiinkin antauduttuaan he harjoittivat usein samalla haavaa mainittua rauhallista ammattia. Eikä sotaisain retkikuntain tarkoituksena aina ollut yksinomaan tilapäinen omaisuuden hankinta, vaan monesti koetettiin voittaa pysyväistä hyvää asettumalla vakinaisesti vieraaseen maahan. Viikinkijoukot perustivat useita uusia valtakuntia ja asuttivat monta aluetta, varsinkin Pohjanmeren saarilla ja Itämeren rantamilla.
Syynä viikinkiretkiin olivat sekä sotaisa luonne ja seikkailuhalu, molemmat aito-germaanilaisia ominaisuuksia, että aineelliset seikat. Oma maa ei aina tuottanut riittävästi elatusta, ja sitäpaitsi oli yleisesti tapana luovuttaa perintötila jakamattomana vanhimmalle pojalle, jolloin nuorempien oli hankittava toimeentulonsa sotaisin keinoin. Väestö lienee myöskin karttunut nopeammin kuin viljelys edistyi, sillä verraten yleinen monivaimoisuus aiheutti suuren lapsilauman. Lisäksi vielä sisäiset rauhattomuudet, kuten voimakkaiden hallitsijain yksinvalta-pyrkimykset, pakottivat monen lähtemään vieraisiin maihin, joko pysyväisesti tai ryöstöretkille.
Ensimmäiset viikinkiretket tehtiin 700-luvun alussa, ja niitä jatkui sitten noin kolme vuosisataa. Mitä erikoisesti norjalaisiin tuli, liikkuivat he osaksi Itämerellä, mutta enimmäkseen Pohjanmerellä ja Atlantilla kohdistaen hyökkäyksensä Skotlantiin, Englantiin ja Irlantiin sekä näitä ympäröiviin saariin. Tarkoituksena oli myöskin perustaa vakinaisia valtakuntia, mikä toisinaan onnistuikin. Niinpä perusti norjalainen Torgils noin v. 838 suuren valtion Irlantiin, ja v. 853 loivat veljekset Olavi ja Ivar sinne uuden valtakunnan, jonka pääpaikkana oli Dublin ja joka säilyi heidän sukunsa alaisena 11:nnelle vuosisadalle asti. Sitäpaitsi oli Eirik Verikirveellä muutaman vuoden ajan kuningaskunta Englannissa.
Viikinkiretkillä eivät pohjan miehet voittaneet ainoastaan kultaa, vaan myöskin kulttuuria, joka heidän kauttaan vähitellen levisi kotimaahan ja vaikutti tehokkaasti olojen kehittymiseen, m.m. yhteiskunnallisessa suhteessa. Ja juuri viikinkiretkien tuloksena oli suuressa määrin kristinusko, joka niihin aikoihin edusti korkeinta sivistystasoa ja ajan mittaan taltutti pohjolan sotaisten kansain mielen saaden ne luopumaan hurjista vainomatkoistaan.[1]
Snorre Sturluson ja hänen teoksensa.
Islannista, jota norjalaiset alkoivat asuttaa kahdeksannen sataluvun lopulla, tuli myöhemmin mitä tärkein aarreaitta pohjoismaiselle muinaistiedolle. Siellä säilyivät kauimmin viikinkiaikain runot ja tarinat, ja siellä sai jo varhain alkunsa Skandinaavian maiden historiankirjoitus, vieläpä niin suurenmoisessa muodossa, että harva samanlaisen sivistystason kansa on sellaista tulosta saavuttanut. Tärkein näistä aikakirjoista lienee Snorre Sturlusonin teos Kuningastarinoita, joka sekä historiallisessa suhteessa että esitystapaan nähden on luettava Pohjoismaiden kirjallisuuden merkkituotteisiin.
Snorre Sturluson l. Sturlanpoika syntyi Islannissa vuonna 1178. Mahtavan Sturlunga-suvun jäsenenä, lahjakkaana, aikaansa nähden oppineena ja varsinkin lainkäyttöön perehtyneenä miehenä hän saavutti huomattavan aseman silloin vielä itsenäisessä saarivaltiossa. Laskettuaan rikkaalla avioliitolla perustuksen melkoiselle varallisuudelle, jota hän osasi taidolla kartuttaa, hänestä tuli vuonna 1215 "lagsigemand", lakia säätäväin käräjäin ja korkeimman tuomioistuimen johtaja. Hänen runoilijamaineensa oli tällöin levinnyt jo Norjaankin, ja vuonna 1218 Snorre matkusti sinne itse saavuttaakseen kunniaa ja arvoa Haakon kuninkaan hovissa. Sekä kuningas että hänen lähin miehensä ja appensa Skule herttua[2] koettivat taivuttaa Snorrea toimimaan heidän valtiollisten pyrkimystensä edistämiseksi, ja maasta lähtiessään hän olikin Norjan kuninkaan läänitysmiehenä sitoutunut tukemaan Islannissa Haakon kuninkaan valtaa.
Kotiin palattuaan hän käytti merkityksellistä asemaansa oman vallanhimonsa tyydyttämiseksi ja saattoikin esiintyä perin mahtavana, m.m. tehostaen käräjillä pyrkimyksiään lähes tuhanteen nousevalla saattueella. Mutta pian hänen vaikutuksensa alkoi aleta, osaksi siitä syystä, että hän herätti ahneudellaan vastustusta omien sukulaistensa taholta. Suuresti heikonsi hänen asemaansa myöskin se, että Snorren (varmaankin tahallisesta) toimettomuudesta harmistuneena Haakon kuningas turvautui valtiollisissa aikeissaan hänen veljenpoikaansa, jonka kanssa Snorre oli joutunut ilmiriitaan. Nyt puhkesi Islannissa katkera sukuvaino, joka lopulta aiheutti Snorren kuoleman ja vapaavaltion tuhon. Serkkunsa ja voimakkaimman kannattajansa jouduttua taistelussa tappiolle arveli Snorre, joka ei kernaasti antautunut mieskohtaisesti aseleikkiin, parhaaksi väistää ylivoimaa ja lähti vuonna 1237 toistamiseen Norjaan. Siellä olivat olosuhteet kuitenkin muuttuneet hänelle epäedullisiksi. Kuninkaan suosiota hän ei voinut enää saavuttaa, ja epävarmana hän liittyi silloin läheisesti Skule herttuaan, joka pyrki hillitsemään Haakonin yhä kasvavaa valtaa. Jonkun ajan kuluttua Islannista saapui tieto, että Snorren veljenpoika ja vaarallisin kilpailija oli saanut surmansa taistelussa, ja silloin hän päätti palata kotiin koettaakseen uudelleen onneaan. Haakon kuningas, joka epäili häntä sekä entisen toiminnan että Skule jaarlin ystävyyden vuoksi, kielsi tosin jyrkästi häntä poistumasta maasta, mutta siitä huolimatta Snorre rohkeni uhmata lääniherraansa ja purjehti keväällä 1239 takaisin Islantiin.
Kauan ei kestänyt, ennenkuin Snorre oli saavuttanut entisen mahtiasemansa osassa maata, mutta nyt häntä uhkasi vaara Norjan kuninkaan taholta. Kukistettuaan lopullisesti Skule jaarlin Haakon päätti rangaista islantilaista suurmiestä tämän juonittelujen ja tottelemattomuuden vuoksi ja antoi eräälle Snorren kilpailijalle tehtäväksi toimittaa tämän Norjaan joko mielisuosiolla tai vastoin hänen tahtoaan. Onnettomuudekseen Snorre vielä vieroitti ahneudellaan vaikutusvaltaisia sukulaisia puoleltaan; hänen voimansa hupenivat hupenemistaan, lopulta vastustajat yllättivät hänet Reykjavikissa syksyllä 1241, ja kellariinsa piiloutunut vanhus sai surmaniskun palkkalaisen kädestä.
Edellä viitattiin Snorren runoilijatoimintaan, jonka hän oli aloittanut jo nuoruudessaan; suurenmoinen näyte hänen perehtyneisyydestään runouteen on hänen Edda-teoksensa (n.s. proosa-Edda), jonkinlainen järjestelmällinen oppikirja runouden perustasta (mytologiasta), sen kielestä ja runomitoista. Mutta runoilu oli niihin aikoihin pääasiallisesti historiallista runoilua, ja tämä johti hänet helposti historiankirjoitukseen, jonka tuloksena on laaja kokoelma kuvauksia pohjoismaiden, etupäässä Norjan vanhimmista kuninkaista sekä heidän ajoistaan. Luultavasti ne ovat valmistuneet vähitellen vuosien 1220 ja 1241 välillä.
Snorre ei suinkaan ole ensimmäinen islantilainen historiankirjoittaja, hänellä on ollut useita edeltäjiä aina kahdennentoista vuosisadan alkupuolelta asti. Kaikki nämä teokset hän on epäilemättä tuntenut, ja lisäksi hän on saanut aineistoa runoilijain historiallisista lauluista, suullisista perimätarinoista sekä muistiin merkityistä taruista. Mutta Snorre on käyttänyt aineksia perin taitavasti, perkaillen pois sellaista, mikä hänestä on tuntunut pelkältä sadulta tai seikkailulta, ja kriitillisyytensä tueksi hän saattoi vielä käyttää mieskohtaista Norjan olojen tuntemusta. Omasta puolestaan hän luottaa eniten lauluihin; niinpä hän sanoo esipuheessaan: "Tosin runoilijain tapana on ylistää eniten sitä, jolle he laulavat, mutta kukaan ei sentään rohkene kertoa laulettavalleen sellaisista teoista, jotka kaikki kuulijat ja hän itsekin tietäisi valheeksi ja lorupuheeksi; se olisi pilkkaa eikä ylistystä."
Snorren esitystapaa kuvaa sattuvasti tri Gustav Storm seuraavin sanoin: "Merkillepantavaa on Snorressa historioitsijana hänen historiallinen taiteensa. Historiallinen tarina oli elämäkertakuvausta, ja siinä on parasta eloisa luonteenkuvaus. Snorren teos on kokoelma elämäkertoja, joissa luonteenkuvaus on erinomainen. Ominaista hänen teokselleen on sen oivallinen rakenne, missä kaikki asiaankuulumaton on jätetty pois ja jokainen yksityiskohta kuuluu läheisesti kokonaisuuteen. Hänen kokoelmansa Norjan kuninkaiden elämäkertoja on sen vuoksi tullut kokonaisen suvun historiaksi, missä kukin yksityinen jäsen esiintyy erikoispiirteineen. Edeltäjistään poiketen hän liittää päähenkilöiden (kuninkaiden) kuvaukseen melkoisen joukon sivuhenkilöltä, mutta vain sikäli kuin nämä muodostavat kehyksen päähenkilön ympärille vähentämättä häneen kohdistettavaa huomiota. Erikoisesti on Snorre pyrkinyt kuvaamaan kuninkaiden luonnetta sellaisena, kuin hän sen käsitti, ja siitä kehittämään heidän kohtalonsa. Tällöin hänen tärkeimpänä keinonaan on esittää henkilöt puhuen ja keskustellen… Hän käyttää tilaisuutta antaakseen päähenkilöiden pitää puheita tai ottaa osaa keskusteluihin, kun haluaa saada esiin toiminnan vaikuttimen ja vaikutuksen… Näissä puheissa on jokainen sana sukeutunut henkilön luonteesta, vaikkakin ne ovat kokonaan Snorren sepittämiä…"
Oheenliitetyt tarinat, jotka sisältävät alkuosan (yli kolmanneksen) Snorren kokoelmasta, ovat suomennetut tri Gustav Stormin eteväksi tunnustetusta norjankielisestä käännöksestä, joka ilmestyi vuonna 1899. Suomentaja on katsonut olevan syytä hiukan lyhennellä alkuperäistä esitystä. Snorre aloittaa teoksensa Ynglinge-tarinalla, joka sisältää osaksi maantieteellisiä kuvauksia, osaksi selontekoa varhaisimmista, enimmäkseen taruperäisistä kuninkaista. Koska tämä ei ole omansa herättämään mielenkiintoa laajemmassa lukijakunnassa, on arveltu voitavan sivuuttaa se. Tämän jälkeen seuraa Halvdan Mustan tarina, josta kuitenkin on otettu vain loppuosa liittämällä se johdatukseksi Harald Kaunotukan tarinaan, koska jo siinä käsitellään tämän ensimmäisen "suurkuninkaan" vaiheita; selvyyden vuoksi on tällöin täytynyt laatia alkuun lyhyt johdanto (alkukappale). Myöhemmin on jätetty pois vain pieniä eriä, joiden puute ei haittaa kokonaiskuvausta, ja muutamassa kohdassa on sen vuoksi käynyt välttämättömäksi muuttaa hiukan järjestystä tai liittää jokunen selittävä lause, jolloin tietenkin on koetettu jäljitellä Snorren tyyliä. Mitä Snorren esittämiin runo-otteisiin tulee, on tässä julkaistu huomattavimmat ja kuvaavimmat. Myönnettäköön suoraan, että ne käännettyinä antavat vain kalpean kuvan muinais-skandinaavisesta runoudesta, sillä nykyajan kielellä on mahdoton ilmaista sitä kuvarikkautta, jota vanhat "bardit" käyttivät; sen tajuaminen vaatisi muutoin lukijalta laajaa skandinaavisen mytologian tuntemusta. — Viiteselityksistä ovat toiset Stormin julkaisusta peräisin, toiset suomentajan liittämiä.
Suomentaja.
Harald Kaunotukan tarina.
(860-933)
Niin kertovat tietoisat miehet, että ammoisina aikoina vaelsivat aasat[3] Odenin johtamina Aaselannista maailman pohjoiskulmalle ja valtasivat siellä kolme maata, Tanskan etelässä, Sveanmaan idässä, mutta Norjan länsipuolella. Svealaisia hallitsivat kauan Odenin jälkeläiset, joita sanottiin Ynglinga-suvuksi; mutta Norjassa oli kuninkaita monesta suvusta, ja nämä taistelivat tuimasti keskenään. Eräs heistä oli Halvdan Musta; hän peri yhdeksäntoista talven vanhana isältään kuningaskunnan Agderissa;[4] mutta haluten enemmän valtaa hän ryhtyi useasti taistelemaan naapurikuninkaita vastaan ja sai aina voiton; ja niin hän alisti monta fylkeä[5] itselleen kuuliaiseksi ja oli pian Norjan mahtavin kuningas.[6]
Sigurd Hjort oli nimeltään muuan Ringeriikin kuningas, suurempi ja väkevämpi kuin yksikään toinen; hän oli myöskin miesten kauneimpia. Hänellä oli kaksi lasta: tytär oli nimeltään Ragnhild, hän oli perin reipas nainen ja parhaillaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen; hänen veljensä Guthorm oli puolikasvuinen.
Mutta mainittakoon Sigurdin kuolemasta, että hän ratsasti yksinään korpiseutuihin, kuten hänen tapansa oli; hän metsästi siellä isoja, vaarallisia petoeläimiä. Pitkän taipaleen ratsastettuaan hän joutui eräälle raiviolle lähelle Hadelantia.[7] Silloin tuli häntä vastaan Hake raivopää[8] kolmenkymmenen miehen kera, ja siellä syntyi taistelu. Siinä sai surmansa Sigurd kuningas, mutta Hakelta kaatui kaksitoista miestä, ja itse hän menetti kätensä ja sai kolme muuta haavaa.
Sen jälkeen Hake ratsasti Sigurdin taloon ja otti siellä valtaansa hänen tyttärensä Ragnhildin sekä tämän veljen Guthormin. Nämä hän vei mukanaan ja samalla paljon tavaraa sekä kalleuksia ja kuljetti kaikki kotiinsa Hadelantiin; siellä hänellä oli suuria taloja. Sitten hän valmistutti pidot ja aikoi viettää häät Ragnhildin kanssa; mutta niitä saatiin odottaa, sillä hänen haavansa alkoivat ärtyä.
Hake raivopää poti haavojaan koko syksyn ja vielä talvenkin tullen; mutta joulun tienoissa kuningas Halvdan Musta oleskeli Hademarkissa.[9] Halvdan kuningas oli kuullut kaikista näistä seikoista, ja tapahtui eräänä aamuna, kun kuningas oli pukeutunut, että hän kutsutti Haarek Gandin ja sanoi, että tämän oli lähdettävä Hadelantiin ja tuotava hänen luokseen Sigurd Hjortin tytär Ragnhild. Haarek lähti matkalle, ja hänellä oli sata miestä mukanaan. Hän sovitti retkensä siten, että he saapuivat aamulla ani varahin järven poikki Haken taloon; siellä he asettivat vartijoita sen tuvan oville, missä väki nukkui. Sitten he kävivät siihen makuukammioon, jossa Hake makasi, murtivat oven ja veivät mukanaan Ragnhildin ja hänen veljensä Guthormin ja kaiken tavaran, mitä sieltä löysivät; mutta tuvan he polttivat sekä kaikki ihmiset, jotka olivat sisässä.
He pingoittivat teltan komeiden vaunujen ylle ja istuttivat niihin Ragnhildin sekä Guthormin; sitten he ajoivat jäälle. Hake nousi ja kulki kotvan heidän perässään. Mutta jäälle tultuaan hän käänsi miekkansa kahvan alaspäin ja painautui itse kärkeä vastaan, niin että terä tunkihe hänen lävitsensä; siinä hän sai surmansa ja haudattiin järven partaalle.
Halvdan kuningas näki ajettavan järven jäätä. Hän oli sangen teräväsilmäinen; hän näki telttakattoiset vaunut ja päätteli siitä, että miehet olivat suorittaneet tehtävän hänen mieltänsä myöten. Hän antoi silloin pystyttää pöytiä, lähetti väkeä laajalti ympäristöön ja kutsui luokseen paljon miehiä. Sinä päivänä oli suuret vieraspidot, ja niissä Halvdan sai Ragnhildin, ja tästä tuli sitten mahtava kuningatar.
Ragnhild kuningatar näki suuria unia; hän oli perin ymmärtäväinen. Sellainen oli eräs hänen unistaan, että hän oli seisovinaan yrttitarhassa ja ottavinaan paidastansa okaan. Ja hänen pidellessään se kasvoi niin, että siitä tuli suuri puu; tyvi työntyi alas maahan ja juurtui heti, mutta latva ulottui pian korkealle ilmaan. Sitten puu tuntui hänestä niin isolta, että hän kykeni vaivoin katsomaan sen ylitse, ja se oli varsin paksu. Puun tyvipuoli oli verenkarvainen, mutta runko kauniin vihreä ja oksat lumivalkoiset. Siinä puussa oli paljon suuria oksia, toisia ylempänä ja toisia alempana; ne olivat niin isoja, että tuntuivat levittäyvän yli koko Norjan, ja vieläkin laajemmalle.
Halvdan kuningas ei nähnyt koskaan unia. Se tuntui hänestä omituiselta, ja hän puhui siitä eräälle miehelle, jota nimitetään Torleiv Viisaaksi, ja tiedusteli, mitä sille olisi tehtävä. Torleiv kertoi, miten hän itse menetteli, kun halusi saada jotakin ennakolta tietoonsa: hän meni makuulle sikopahnaan, ja silloin kävi aina niin, että hän näki unta.
Kuningaskin teki niin, ja nyt hän näki tämän unen: hänestä tuntui siltä, että hänen tukkansa oli kasvanut kovin tuuheaksi; se oli täynnä kiharoita niin pitkiä, että toiset ulottuivat maahan asti, toiset polviin, toiset lanteille, toiset vyötäisille, toiset kaulaan saakka; mutta muutamat olivat vain puhjenneet päälaelle solmuiksi; hänen kiharansa olivat kaikenvärisiä, mutta yksi oli kaikkia muita kauniimpi, vaaleampi ja suurempi.
Hän kertoi unensa Torleiville, ja tämä selitti sen niin, että hänestä polveutuisi laaja perikunta ja se hallitsisi maita suurella kunnialla, eivät sentään kaikki yhtä suurella, vaan hänen suvustaan oli lähtevä mies, joka oli muita suurempi ja loistavampi. Ja sitä pidetään totena, että se kihara tarkoitti Olavi Pyhää.
Ragnhild kuningatar synnytti pojan; hänet valeltiin vedellä ja nimitettiin Haraldiksi. Hän varttui pian suureksi ja kauniiksi, hänestä tuli varhain aimo urheilija ja perin älykäs. Äiti häntä rakasti suuresti, isä taasen vähemmän.
Halvdan kuningas vietti jouluaan Hadelannissa. Jouluiltana, kuu miehet olivat istuutuneet pöytään ja saapuvilla oli paljon väkeä, sattui sellainen omituinen seikka, että pöydiltä katosi kaikki ruoka ja olut. Kuningas jäi istumaan suutuksissaan, mutta kaikki muut lähtivät kukin kotiinsa. Mutta saadakseen tietää, kuka tämän oli tehnyt, otatti kuningas kiinni erään lappalaisen, joka oli taikataitoinen, ja tahtoi pakottaa hänet ilmaisemaan totuuden. Hän kidutti lappalaista, mutta ei sittenkään saanut mitään tietoa tältä. Lappalainen anoi apua hänen pojaltaan Haraldilta, ja hän pyysi armoa miehelle, mutta ei saanut sitä. Harald auttoi hänet sitten tiehensä vastoin kuninkaan tahtoa ja seurasi itse mukana. He saapuivat erääseen paikkaan, missä muuan päällikkö parhaillaan vietti suuria pitoja, ja siellä heidät otettiin vastaan ilomielin, niinkuin heistä näytti. Ja kun he olivat viipyneet siellä kevääseen asti, virkkoi päällikkö eräänä päivänä Haraldille:
"Sinun isäsi mielestä tapahtui kovin suuri vahinko, kun talvella otin häneltä vähän ruokaa; mutta minä korvaan sen sinulle iloisella uutisella. Isäsi on nyt kuollut, ja sinun on lähdettävä kotiin. Sinä saat kaiken sen maan, mikä hänellä on ollut, ja sillä tapaa voitat itsellesi koko Norjan."
Ja niin olikin käynyt, kuin päällikkö ilmoitti; kun Halvdan kuningas eräänä suojapäivänä ajoi Randsfjordin jäätä, murtui se hänen altaan, ja siihen hän hukkui ja hänen kerallaan paljon väkeä. Mutta niin suosittu oli Halvdan Musta, että neljän valtakunnan suurmiehet tahtoivat saada hänen ruumiinsa haudatakseen sen omalle alueelleen; siitä odotettiin näet hyvää vuodentuloa sille paikkakunnalle. He sopivat asiasta niin, että ruumis jaettiin neljään osaan ja kukin haudattiin omaan kumpuunsa eri tienooseen.[10]
Harald peri kuningaskunnan isältään ollessaan kymmenen talven ikäinen; hän oli muita suurempi ja väkevämpi ja kauniimpi, perin viisas ja tarmokas. Guthorm, hänen enonsa, tuli henkivartion[11] päälliköksi ja sotajoukon "herttuaksi".
Halvdan Mustan kuoltua nousi moni päällikkö sitä valtakuntaa vastaan, minkä hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta kun Guthorm herttua sai tästä tiedon, kokosi hän sotajoukon ja lähti liikkeelle kuningas Haraldin kanssa. Aina he saivat vastustajistaan voiton, ja kahden kuninkaan ja neljän päällikön kaaduttua Harald kuningas valtasi sukulaisensa Guthormin voiman ja toimekkuuden avulla suuren osan eteläistä Norjaa.