Renessanssi oli tutustuttanut länsimaiden oppineet muinaisten kreikkalaisten lukuisiin filosofisiin järjestelmiin. Sen edellisellä aikakaudella, n.s. skolastiikassa, yksinvaltiaan asemassa olleen Aristoteleen filosofian rinnalle oli herännyt uuteen eloon platonismi, epikurolaisuus, stoalaisuus, pyrrhonismi, neoplatonismi, jotka kaikki poikkesivat Aristoteleen opista ja olivat keskenäänkin erilaiset.
Tähän ristiriitaisten filosofisten teoriain runsauteen suhtautuivat eri ajattelijat 16. vuosisadan Ranskassa eri tavoin. Toiset nousivat vastustamaan vallitsevaa, yliopistojen ja esivallan kannattamaa Aristoteleen oppia, koettaen saada asetetuksi sen sijalle jonkin toisen järjestelmän, mikä platonismin, mikä stoalaisten filosofian, mikä neoplatonismin. Täten syntyneessä taistelussa he puolustivat kukin omaksumaansa oppia ja vakaumustaan totuudesta intohimoisesti, vainosta välittämättä, kidutusta ja kuolemaakin uhmaten. — Toisissa taas herätti noiden erilaisten, keskenään kilpailevien opinjärjestelmäin ristiriitaisuus epäilyn niitä kaikkia ja ylimalkaan koko dogmaattista eli varmaväitteistä filosofiaa kohtaan. Nämä ajattelijat väittivät, kuten muinaisajan pyrrholaiset, että ihmisjärki ei kykene löytämään totuutta, saavuttamaan varmaa tietoa; heidän mielipiteensä mukaan on epäily, ehdottoman epävarmuuden kanta, ei vain niissä asioissa, jotka eivät ole aistiemme tajuttavissa, vaan niissäkin, jotka voimme järjellämme käsittää, erikoisesti filosofinen kanta, josta johtuu puolueettomuus, maltillisuus, nöyryys ja mielen rauha.
Merkillisin näistä 16. vuosisadan Ranskan epäilijäfilosofeista, skeptikoista — ajattelija, jonka teosta vielä meidän päivinämme saattaa lukea mielenkiinnolla, kirjailija, joka tavallaan ja alallaan voidaan laskea Ranskan klassikkoihin kuuluvaksi — on MICHEL DE MONTAIGNE.
Hän syntyi Montaigne nimisessä aatelislinnassa lounais-Ranskan Guyenne-maakunnassa v. 1533. Kodissa pantiin hänen opetuksensa ja kasvatuksensa alulle varsin omituisella tavalla. Kun näet poika oli päässyt imettäjältä, antoi isä hänelle opettajaksi ja alinomaiseksi seuralaiseksi erään saksalaisen lääkärin, joka ei osannut sanaakaan ranskaa, mutta sitävastoin hyvin latinaa, ja jonka tuli puhua pojalle yksinomaan tätä kieltä. Sitä oppi muukin talonväki solkkaamaan sen verran, että lapsi ensi vuosinaan ei kuullut ympärillään mitään muuta kieltä puhuttavan. Niin tuli Ciceron ja Vergiliuksen kielestä hänen äidinkielensä. Pitemmälle isä ei kuitenkaan jatkanut tavallisesta poikkeavaa opetusmenetelmäänsä, vaan pani pojan, tämän täytettyä kuusi vuotta, Bordeauxin Quyenne-lukioon. Sen käytyään opiskeli nuori Montaigne lakitiedettä ja sai tutkinnot suoritettuaan neuvoksen viran ensin Perigueuxin veroasiain-oikeudessa, vähää myöhemmin Bordeauxin parlamentissa. Tässä virassa hän toimi kuusitoista vuotta. Tämän ajanjakson alussa hän tutustui Bordeauxissa nuoreen La Boétie nimiseen kirjailijaan, ja heidän välilleen syntyi mitä hartain ja sydämellisin ystävyyssuhde, jonka kuitenkin La Boétien äkillinen kuolema Montaignen suureksi suruksi pian rikkoi (1563). Pari vuotta myöhemmin Montaigne meni rikkaisiin naimisiin, ja kun hänen isänsä pian sen jälkeen kuoli, karttui hänen varallisuutensa vielä melkoisesti perinnöstä. Luultavasti voidakseen kokonaan antautua omaisuutensa hoitamiseen, hän erosi virastaan ja asettui asumaan maaseudulle, linnaansa (1571), missä oli päättänyt viettää levossa ja rauhassa lopun ikäänsä.
Ajat tosin olivat kaikkea muuta kuin rauhalliset. Olivathan ne Perttulinyön aattoaikoja. Mutta valtiollisista ja uskonnollisista levottomuuksista huolimatta saattoi Montaigne linnassaan antautua mielityöhönsä, niiden mietiskelevien tutkielmien (Essais) sepittämiseen, jotka hänelle tuottivat kuolemattoman nimen. Näiden kaksi kirjaa ilmestyi painosta Bordeauxissa v. 1580. Teoksensa valmistuttua lähti Montaigne, jota jo kauan aikaa oli vaivannut rakkokivi, pitemmälle matkalle, etsimään terveyttään Ranskan, Saksan ja Italian kuuluimmista kylpylöistä ja parhailta terveyslähteiltä. Sitä hän tosin ei sieltä löytänyt, mutta matkansa varrella hän teki runsaan joukon havaintoja, joista hänen teoksensa oli paljon kostuva.
Ollessaan della Villan kylpylässä hän sai tiedon, että Bordeauxin valtuusmiehet olivat valinneet hänet kaupunkinsa määriksi (1581). Hänen ensimmäinen kaksivuotinen virka-aikansa kului rauhallisesti; mutta hänet valittiin uudestaan (1583), ja silloin alkoivat hänelle vaikeat ajat. Valtiolliset olot olivat sangen sekavat, ja puoluetaistelujen ristiaallokossa kävi hänen asemansa hyvin arkaluontoiseksi. Päälle päätteeksi puhkesi raivoamaan ankara ruttotauti. Vähää ennen oli Montaignen linnaa ryöstetty, ja hän oli poistunut Bordeauxista yksityisten asiainsa vuoksi. Perheensä kera täytyi hänen nyt lähteä kotoaan ruttoa pakoon ja harhailla kauan etsimässä väelleen tyyssijaa. Sillävälin alkoi rutto riehua Bordeauxissakin, ja hänen paikkansa määrinä olisi tietysti ollut kaupunkilaistensa keskuudessa, joskin hänen virka-aikansa oli loppumaisillaan. Mutta hän ei palannut kaupunkiinsa, ja siitä heikkoudesta on häntä syystä kyllä moitittu. Hänen aikalaisensa eivät kuitenkaan näytä häntä siitä ankarasti tuominneen.
Varmaankin hän, määrikautensa päätyttyä (1585), helpoituksen tuntein palasi linnaansa kirjojensa, parasten ystäväinsä, pariin. Hän ryhtyi nyt laajentamaan teostaan, ja v. 1588 valmistui siitä uusi painos, jossa kahden ensimmäisen kirjan alkuperäiseen tekstiin oli tehty suuri joukko lisäyksiä, ja joka sitäpaitsi sisälsi vielä uuden, kolmannen kirjan. Seuraavina vuosina Montaignen terveys vähitellen heikkeni, ja v. 1592 hän päätti linnassaan päivänsä.
Ei tarvitse lukea Montaignen teoksesta muuta kuin sen eri lukujen otsakkeet huomatakseen, että se ei ole järjestelmällinen kokonaisuus, ei ole sepitetty noudattamalla ennakolta harkittua varmaa suunnitelmaa, vaan on kokoelma jokseenkin hajanaisia huomioita ja mietelmiä erilaisista moraalifilosofisista aiheista ja kysymyksistä. Ja lukipa siitä minkä vähänkin pitemmän luvun tahansa, niin huomaa myöskin helposti, että sisällys varsin vähässä määrässä vastaa päällekirjoituksen herättämiä odotuksia. Tekijä poikkeilee usein hyvinkin kauas aineestansa, ja hänen esityksensä kulkua ei ole ohjaamassa muu kuin ajatusten vapaat liikkeet, herkkä mielikuvitus ja vaihtelevat mielialat. Jos vielä vertaa eri lukuja toisiinsa, niin voi useinkin todeta, että tekijän eri kohdissa samoista asioista lausumat ajatukset eivät ole täysin sopusoinnussa keskenään. Niinpä hän esim. puhuu varsin halveksivasti laeista ja niiden pyhyydestä: ne ovat eri ilmastoissa ja eri leveysasteilla elävillä kansoilla aivan erilaisia, usein vastakkaisia, ja tuskin on sitä naurettavaa tahi julmaa tapaa, jota ei olisi laeilla vahvistettu ja pyhitetty; mutta kuitenkin hän on sitä mieltä, että tulee visusti noudattaa synnyinseutunsa lakeja ja jyrkästi vastustaa kaikkea, mikä pyrkii niitä mitenkään muuttamaan. Ja moraalin alalla Montaigne horjui stoalaisen ja epikurolaisen opin välillä, niin että oppineet meidän aikanamme ovat käyneet väittelyä siitä, oliko hän edellisen vai jälkimmäisen suunnan kannattaja.
Tämä Montaignen teoksen jättämä hajanaisuuden ja ristiriitaisuudenkin vaikutus saa selityksensä siitä tavasta, millä tuo teos syntyi.
Maaseutuelämän yksinäisyydessä oli lueskeleminen Montaignen pääasiallinen ajanviete ja melkeinpä ainoa huvike. Runsaan, hyvin valikoidun ja järjestetyn kirjastonsa rauhassa hän parhaiten viihtyi. Ja jonkin kirjan luettuaan oli hänen tapana muutamin lausein panna paperille siitä saamansa vaikutelmat, filosofoida lukemansa johdosta, milloin asettuen tekijän kannalle, milloin vastustellen sitä. Tarttuessaan näin kynään, hänellä aluksi ei ollut tarkoituksena kuvata itseään eikä esittää ajatuksiaan muille; hän kirjoitteli aikansa kuluksi ja kohdistaakseen joutilaat ajatuksensa johonkin määrättyyn suuntaan. Mutta siksi omalaatuinen henki kuin hänen ei voinut ajan pitkään tyytyä esittämään tällaista ikäänkuin passiivista osaa. Hänen lukemansa kirjat alkavat vaikuttaa hänessä yhä voimakkaamman reaktion; vähitellen hän asettaa yhä selvemmin omat ajatuksensa kirjoista lukemiensa rinnalle, ja selittääksensä mielipiteittensä syyt hän päätyy antamaan mitä yksityiskohtaisimpia ja avomielisimpiä tietoja itsestään, mieliteoistaan ja -aloistaan, luonnonlaadustaan. Ja itsensä hän kuvaa vilpittömästi ja teeskentelemättä aina sellaiseksi, millainen hän on. Mutta niiden parinkymmenen vuoden kuluessa, jotka hän on käyttänyt teoksensa sepittämiseen, on hänessä tapahtunut monta muutosta, ja kaikki nämä erilaiset ja peräkkäiset Montaignet kuvastuvat näkyviimme hänen kirjastaan. Hän on eri aikoina innostunut erilaisiin filosofisiin järjestelmiin, ja nämä värittävät hänen mielipiteensä vaihtuviksi.
Hänen ryhtyessään kynäilemään, olivat hänen mielikirjailijoinaan Seneca ja Plutarkhos. Näiden vaikutuksesta hänen ajattelunsa siihen aikaan kulki stoalaiseen suuntaan. Mutta pian tapahtui suunnanmuutos. Hän tutustui Sextus Empiricus nimisen filosofin teoksista kaikkiin todisteihin, joita antiikin ajattelijat olivat esittäneet dogmaattista, varmaväitteistä filosofiaa vastaan. Nämä tekivät häneen voimakkaan vaikutuksen ja käännyttivät hänet epäilijäksi. Siitä lähtien on skeptillisyys jyrkimmässä muodossaan, n.s. pyrrhonismi, hänen ajattelijaluonteensa peruspiirre. Kysymykseen: mikä on totuus? mitä me varmasti tiedämme? hän vastaa: emme mitään. Varmuuteen emme voi päästä mistään, emme edes todennäköisyyteen; eri mahdollisuudet ovat yhtä todennäköisiä. Jos kaksi vastakohtaa pannaan kukin vaakakuppiinsa, niin vaaka pysyy tasapainossa. Ainoa, mitä varmasti tiedämme, jos sitäkään, on se, ettemme tiedä mitään varmasti.
Uskonnon peruskysymyksiin sovitettuna näemme tämän periaatteen Montaignen teoksen keskeisessä ja laajimmassa — suhteettoman laajassa — "Raimond de Sebondin puolustus" nimisessä luvussa, jossa hän esittää tieto-opillisen uskontunnustuksensa, jos niin sopii sanoa. Raimond de Sebond oli 15. vuosisadalla elänyt Toulousen yliopiston filosofian ja teologian professori (Montaignen mukaan lääkäri). Theologia naturalis nimisessä teoksessa hän oli lausunut sen mielipiteen, että ihminen järkensä avulla voi kohota Jumalan tuntemiseen, ja että kaikki kristinopin uskonkappaleet voidaan järkiperusteilla tukea ja todistaa oikeiksi. Mitä seikkaperäisimmin todistelee nyt puolestaan Montaigne ihmisjärjen kykenemättömyyden moiseen tehtävään. Ihmisen ainoat tiedon saavuttamisen välineet ovat aistit. Mutta niihin ei voi luottaa; ne saattavat varsin helposti pettää ja viedä harhaan. Tietoon, varmuuteen ne eivät voi häntä johtaa, eivät edes häntä ympäröivän luonnon olioista ja ilmiöistä, eivätkä hänestä itsestään, puhumattakaan yliluonnollisista asioista, Jumalan olemuksesta. Nämä voidaan käsittää vain uskon avulla, ja uskon mysteriain perille ei järki kykene pääsemään. Montaigne siis itse asiassa ei puolusta Sebondin kantaa, vaan päinvastoin jyrkästi vastustaa sitä ja kumoaa sen.
Vuosisatoja on ihminen turhaan etsinyt totuutta, varmaa tietoa. Hän kyllä luulee löytäneensä sen, luulee kaikki ymmärtävänsä, olevansa älyltään kaikkia muita olentoja verrattoman paljon korkeammalla asteella. Hän korottaa järkipahasensa ylimmäksi tuomariksi kaikissa asioissa. Mutta tämä on vain tyhjää luuloa, itseviisautta, yltiöpäisyyttä, ylpeyttä, jota Montaigne mitä ankarimmin sanoin vitsoo, osoittaen, että todellisuudessa ihminen ei ole älyllisesti eikä siveellisesti eläintä korkeammalla, pikemmin päinvastoin. — Mitä tulee nyt päättää kaikesta tästä? Järkevä mies, vastaa Montaigne, huomaa siitä, että on turha vaivata päätään ja häiritä mielensä rauhaa urkkimalla uteliaasti syntyjä syviä, metafysiikan ongelmia, joiden perille ei kumminkaan voi päästä. Montaigne on kaiken yltiöpäisyyden jyrkkä vihaaja. Liika tiedonhalukin on hänen mielestään pahasta, se on vallatonta uteliaisuutta. Ihmisen tulee nöyränä tunnustaa kykenemättömyytensä saavuttamaan tietoa, löytämään totuutta. Vain siten hän voi pysyä puolueettomana, suvaitsevaisena, maltillisena, säilyttää mielensä tasapainon ja rauhan ja löytää elämän onnen. Tietämättömyys, utelemattomuus on suloinen, pehmeä ja terveellinen patja järkimiehen lepuuttaa päätänsä, sanoo Montaigne. Näin ilmenee tieto-opillisella alalla hänen yleinen epikurolainen elämänkatsomuksensa. Ylempänä sanottiin, että Montaigne horjui stoalaisen ja epikurolaisen moraalikäsityksen välillä. Tarkkaavalle lukijalle on kuitenkin mielestämme ilmeistä, että hän pohjaltaan oli epikurolainen luonne. Milloin hän puhuu omissa nimissään — ja hänen sanoistaan kajahtaa tällöin kuuluville vilpittömyys, josta ei voi erehtyä — silloin hän toistelee selvästi epikurolaisia ajatuksia. Hänen pääpyrintönänsä on elää elämänsä viehkeästi, tuskattomasti, sillä nautinto, mielihyvän tunne, on korkein hyvä, ja tuska, mielipahan tunne, on suurin paha. Tämä on niitä hänen mielilauseitaan, joita hän toitottaa sellaisten idealistien korviin, jotka eivät luota luontoon, vaan kernaasti tekisivät sille väkivaltaa. Hän puolestaan uskoo luonnon vaatimusten oikeutukseen. Luonnonmukaisuus, siinä hänestä korkein hyve. Hänen hyvekäsitteellään ei ole mitään yhteistä stoalaisten ankaran, juron ja ikävän hyveen kanssa, se on naiivi, suvaitsevainen ja iloluontoinen, epikurolainen.
Tästä epikurolaisuudesta johtuu myöskin hänen egoisminsa. Hän rakasti ennen kaikkea vapauttaan, ja tällä vapaudellaan hän ei tarkoittanut ainoastaan oikeutta elää ja olla missä tahtoi ja itse määrätä tekonsa, vaan myöskin oikeutta tehdä itsensä täydellisesti riippumattomaksi muista, olla vapaana kaikista sitovista moraalisista velvoituksista samoin kuin aineellisista kahleista. Hänen teoksestaan voisi saada sommitelluksi kokonaisen rikkiviisaan filosofian, jonka perimmäisenä tarkoituksena on rakentaa hänelle ikäänkuin linnoitus, johon hänen minänsä voi vetäytyä mielihyvin ja kenenkään häiritsemättä silmäilemään ja palvomaan itseänsä. Tätä linnoitustaan hän kaikin tavoin puolustelee. Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen, sanoo hän.
Skeptillisyys, epikurolaisuus, egoismi, siinä Montaignen tunnusmerkilliset luonnepiirteet, jos häntä katselemme ajattelijana.
Muutama sana on tässä myöskin sanottava hänestä kirjailijana. Edellä on jo puhuttu hänen työtavastaan ja hänen teoksensa hajanaisuudesta ja suunnitelmattomuudesta, joka oli seurauksena siitä. Taideteoksena, sommittelunsa eheyteen ja kokonaisrakenteensa sopusuhtaisuuteen nähden, hänen teoksensa jättää hyvinkin paljon toivomisen varaa. Hän on kyllä itsekin huomannut tämän, mutta ei ole siitä välittänyt. Siinäkin kuvastuu hänen vapaudentarpeensa. Ajatustensa pakoittaminen pysymään ennakolta määrätyissä, niitä sitovissa puitteissa oli hänen luonnolleen vastenmielistä. Hänen täytyi antaa niiden liidellä vapaina.
Mitä hänen kielenkäyttöönsä tulee, niin tuntuu siinä tuo samainen vapaisuus varsinkin lauserakenteessa. Hänen periodinsa ovat useinkin varsin pitkiä, vain höllästi kokoonsidottuja. Vähemmän vapauksia hän sallii itselleen sanaston alalla. Päinvastoin kuin monet muut hänen aikansa kirjailijat hän käyttää vain kohtuullisesti vieraskielisiä lainasanoja, samoin murresanoja, vanhentuneita sanoja ja omia sepittämiään uudissanoja. Mutta taidokkaasti käyttämällä hyväkseen näitä eri aineksia hän saa kielensä meheväksi, värikkääksi, ilmeikkääksi ja vaihtelevaksi.
Montaignen vahvin ja omintakeisin puoli kirjailijana on hänen tyylinsä. Ensi silmäyksellä se vapaasti ja rattoisasti pakisevalla yleissävyllään helposti saattaa pettää ja näyttää huolimattomalta, ja sellaiseksi hän sitä itse sanookin; hänen kirjansa eri painoksia vertaamalla huomaa kuitenkin, että hän on sitä kyllä huolitellut ja hionut. Hänen tärkeimmät ja tavallisimmat tyylikeinonsa ovat sanasutkaukset, antiteesit, kärkevät ja nasevat sanavastakohdat, joilla hän tahtoo pitää lukijainsa huomion alati vireillä, sekä ennen kaikkea kuvat. Hänen ajatuksensa pukeutuvat itsestään valaisevien kuvien, sattuvien ja havainnollistuttavien vertausten muotoon, jopa tätä hyvää joskus saattaa olla vähän liiaksikin. Hänen kynänsä piirtelee toisinaan eteemme sellaisen sarjan vaihtelevia kuvia, että silmiämme pyrkii häikäisemään. Mutta tyylinsä kuvarikkauden vuoksi on häntä syystä voitu sanoa suureksi runoilijaksi.
Valikoidessani Montaignen teoksesta suomennettavat tutkielmat olen pääasiassa noudattanut Pariisin yliopiston professorin A. Jeanroyn vuonna 1918 julkaisemaa otekokoelmaa, koska se tuntemistani valikoimista on ymmärtääkseni parhaiten osunut sellaisiin teoksen kohtiin, jotka ovat Montaignelle moralistina ja kirjailijana luonteenomaisimpia. Suomenkielinen kokoelma oli kuitenkin alunpitäin ajateltu laajemmaksi kuin Jeanroyn valikoima. Kun siis oli ratkaistava, mitä teoksen kohtia Jeanroyn valitsemiin oli lisättävä, päätin suomentaa kokonaan — muutamia pitempiä sitaatteja lukuunottamatta — "Raimond de Sebondin puolustuksen", josta Jeanroylla on vain muutamia, tosin verrattain pitkiä otteita. Tämä luku kieltämättä esiintyy koko teoksen ydinkohtana: siinä on Montaigne yhtäjaksoisimmin ja seikkaperäisimmin kehitellyt ajatuksiaan filosofian tärkeimmistä peruskysymyksistä, ja muodon puolesta ovat sen sisältämät sivut, kuten Jeanroy sanoo, intomielisimmät, lennokkaimmat ja kaunopuheisimmat, mitä Montaigne on kirjoittanut. Saatoin mielestäni samalla parhaiten antaa suomalaiselle lukijalle käsitystä eräästä Montaignen kirjailijaomituisuudesta, joka ei minusta näytä päässeen Jeanroyn kokoelmassa riittävästi oikeuksiinsa, nimittäin hänen tavastaan valaista ja höystää esitystään kaikenlaisilla kaskuilla ja kertomuksilla. Tätä mielihaluaan hän mainitussa kirjansa luvussa myöskin täysin määrin noudattaa.
Erinäisissä oikeinkirjoitusseikoissa olen noudattanut tälle klassillisten teosten käännössarjalle yhdenmukaiseksi vahvistettua kantaa.
E.H.
Tämä on vilpittömässä mielessä kirjoitettu kirja, lukijani. Siinä ilmoitetaan sinulle heti ensi aluksi, etten sillä ole tavoitellut mitään muuta kuin kotoista ja yksityistä tarkoitusperää; en ole siinä lainkaan katsonut sinun hyötyäsi, enkä omaa kunniaani; moiseen yritykseen eivät voimani riitä. Olen tarkoittanut sen palvelemaan sukulaisteni ja ystävieni yksityistä mukavuutta, sitä, että he, minut menetettyään (mikä ennen pitkää tulee tapahtumaan), voisivat siitä löytää muutamia piirteitä ominaisuuksistani ja mielialoistani, ja että heissä siten säilyisi ehjempänä ja elävämpänä se kuva, jonka he ovat saaneet minusta. Jos olisin pyrkinyt etsimään maailman suosiota, niin olisin koristautunut lainakoroilla: tahdon, että minut siinä nähdään koruttomassa, luonnollisessa ja jokapäiväisessä olennossani, ilman mitään etsittyä ja teennäistä; sillä itseäni minä kuvaan. Vikani, puutteellisuuteni ja luontainen olemukseni ovat siitä selvästi luettavissa, mikäli julkinen säädyllisyys ei ole sitä estänyt. Jos siis olisin ollut noiden kansakuntien keskuudessa, joiden sanotaan vielä elävän ensimmäisten luonnonlakien suloisen vapauden turvissa, niin vakuutan sinulle, että varsin kernaasti olisin kuvannut itseni aivan kokonaan ja aivan peittelemättä. Niinpä siis, lukijani, olen itse kirjani kuvattavana aiheena: sinun ei ole syytä käyttää joutoaikaasi niin arvottomaan ja turhanpäiväiseen aineeseen tutustuaksesi. Hyvästi siis! — Montaignessa maaliskuun 1 päivänä 1580.
Samoin kuin näemme, kuinka siementämättömät maat, jos ovat lihavia ja hedelmällisiä, kasvaa rehoittavat satojatuhansia villejä ja hyödyttömiä kasvilajeja, ja että, jos mieli saada nuo maat palvelukseemme, täytyy alistaa ja käyttää ne määrättyihin, meille hyödyllisiin kylvöksiin, ... samoin on sielujen laita; jollei niille anneta määrättyä tehtävää, joka pitää ne ohjissa ja kurissa, niin ne heittäytyvät hillittöminä harhailemaan sinne tänne mielikuvitusten rajattomalla lakeudella,
eikä ole sitä houretta eikä haavetta, jota tämä levoton liike ei niissä synnyttäisi;
Sielu, jolla ei ole varsinaista pyrkimysperää, eksyy: sillä, kuten sanotaan, ken on kaikkialla, se ei ole missään:
Jonkun aikaa sitten, kun vetäydyin pois julkisuudesta, aikoen, mikäli mahdollista, mistään muusta välittämättä, viettää rauhassa ja syrjässä lyhyen jäljellä olevan elinaikani, en luullut voivani tehdä hengelleni parempaa palvelusta kuin että annoin sen täysin joutilaana itse ravita itseänsä ja pysähtyä ja syventyä itseensä, niinkuin luulin sen tästälähtien sitäkin helpommin voivan tehdä, kun se ajan oloon oli vakaantunut ja kypsynyt; mutta huomaan, kuten
että se päinvastoin, valloilleen päässeen hevosen lailla, juosta porhaltelee sata kertaa huimempaa vauhtia itsekseen kuin muita varten ja luopi eteeni niin paljon houreita ja haaveellisia eriskummaisuuksia toisen toisensa jälkeen, sekaisin ja aiheettomasti, että tarkastellakseni rauhassa niiden mielettömyyttä ja kummallisuutta olen alkanut panna niitä paperille, toivoen saavani aikaa myöten sen itsensäkin niitä häpeämään.
Niinpä näemme, että puhujalahjaan nähden toisilla on helppous ja herkkyys ja niin vaivaton ulosanti, kuten sanotaan, että he millä hetkellä tahansa ovat valmiit; toiset, hitaampiluontoiset, eivät koskaan puhu muutoin kuin valmisteltuaan ja ennakolta mietiskeltyään... Jos minun olisi annettava neuvo näihin kahteen eri etuun nähden puhetaidon alalla, jota etupäässä saarnaajat ja asianajajat näyttävät meidän aikanamme ammattimaisesti harjoittavan, niin minusta nähden hidasluontoinen sopisi paremmin saarnaajaksi ja toinen paremmin asianajajaksi, koska edellisen toimi antaa hänelle mielin määrin aikaa valmistamiseen; ja sitäpaitsi hän suorittaa puhetaipaleensa yhteen menoon ja jaksoon, keskeytymättä, kun sitävastoin asianajajan edut pakoittavat hänet joka hetki ryhtymään sotasille, ja hänen vastapuolensa odottamattomat vastaukset syrjäyttävät hänet hänen ladultaan, jolloin hänen täytyy osata heti muuttaa suuntaa. Mutta paavi Clemensin ja kuningas Fransin kohdatessa toisensa Marseillessa sattui aivan päinvastoin, että kun herra Poyet, kaiken ikänsä asianajajana toiminut mies ja sellaisena suuressa maineessa, oli saanut tehtäväkseen pitää tervehdyspuheen paaville ja sitä kauan aikaa ennakolta ajatellut, vieläpä, kuten kerrotaan, tuonut sen Pariisista mukanaan aivan valmiiksi kirjoitettuna, niin juuri samana päivänä, jolloin se piti pidettämän, paavi, peläten, että hänelle lausuttaisiin sanoja, jotka saattaisivat loukata hänen seurassaan olevia toisten ruhtinasten lähettiläitä, ilmoitti kuninkaalle puheenaiheen, joka hänestä näytti olevan aikaan ja paikkaan nähden sopivin, mutta sattumalta aivan toisen kuin sen, jolla herra Poyet oli vaivannut päätään, niin että hänen puheensa meni hukkaan ja hänen täytyi nopeasti tekaista toinen; mutta kun hän ei tuntenut siihen pystyvänsä, täytyi herra kardinaali du Bellayn ottaa se toimekseen. Asianajajan tehtävä on vaikeampi kuin saarnaajan, ja kuitenkin tapaamme mielestäni enemmän mukiinmeneviä asianajajia kuin saarnaajia, ainakin Ranskassa. Nopeasti ja äkkipikaisesti toimiminen näyttää olevan ominaista pikemmin älykkyydelle, hitaasti ja vakavasti toimiminen taas pikemmin arvostelukyvylle. Mutta se, joka jää aivan mykäksi, jollei hänellä ole aikaa valmistaa, samoin kuin se, jonka puhe ei valmistusajasta parane, he ovat molemmat yhtä eriskummaisia.
Severus Cassiuksesta kerrotaan, että hän puhui paremmin ennakkovalmistuksetta, että hän sai kiittää enemmän onnea kuin omaa huolellisuuttaan, että hänelle oli vain eduksi, jos häntä häirittiin hänen puhuessaan, ja että hänen vastustajansa eivät uskaltaneet ärsyttää häntä, peläten, että hän suuttuessaan äityisi kahta kaunopuheisemmaksi. Tunnen omasta kokemuksesta sellaisen luonnonlaadun, joka ei voi kestää ankaraa ja vaivalloista ennakkovalmistusta: jollei se liiku hilpeästi ja vapaasti, niin se ei saa mitään arvokasta aikaan. Me sanomme eräistä teoksista, että ne tuntuvat valvottujen öiden tuotteilta, eräänlaisen kalseuden ja jurouden vuoksi, jonka leiman vaivalloinen työ painaa teoksiin, jotka suureksi osaksi ovat sen tuloksia. Mutta sitäpaitsi pyrkimys luomaan jotakin etevää ja tehtäväänsä liiaksi sidotun ja jännitetyn sielun pinnistys lamauttavat ja haittaavat sitä; samoin kuin käy veden, joka, kovasti ahtautuessaan kokoon, oman rajun voimansa ja liikanaisen paljoutensa vuoksi ei voi löytää pääsyä avonaiseen pullonkaulaan.
Tällaiseen luonnonlaatuun nähden, josta puhun, on samalla huomattava myöskin se, että se vaatii, etteivät sitä järkytä ja ärsytä sellaiset voimakkaat intohimot kuin Cassiuksen suuttumus (sillä sellainen liikutus olisi liian raju); se tahtoo, ettei sitä ahdisteta, vaan kehoitetaan; se tahtoo tuntea ulkonaisten, hetkellisten ja satunnaisten seikkain innostavaa ja herättävää vaikutusta. Jos se saa kulkea aivan yksin, niin se liikkuu vain verkalleen ja raukeasti; vilkas hyörinä on sen elämänehto ja pääviehätys. Minun henkeni kyvyt eivät ole täysin minun omassa vallassani ja vapaasti käytettävissäni; sattumalla on niissä enemmän ansiota kuin minulla itselläni; tilaisuus, seura, jopa oman ääneni väräjäminen saa hengestäni irti enemmän kuin mitä siinä löydän, kun sen syvyyttä luodin ja sitä käytän aivan itsekseni. Niinpä sen puhutut sanat ovat parempia kuin sen kirjoitelmat, jos nyt voi olla puhetta valinnasta siinä, mikä kaikki on yhtä arvotonta. Minulle sattuu myöskin, etten löydä itseäni sieltä, mistä itseäni etsin, ja löydän itseni paremmin sattumalta kuin tietoisella etsinnällä. Jos kynästäni kirjoittaessani lienee päässyt jokin hieno sutkahdus (tarkoitan tietysti tökerö toisen tekemäksi, hieno minun tekemäkseni; jättäkäämme kaikki tuollaiset kursailut; sellaista sanoessaan tarkoittaa kukin omaa kykyänsä), niin se on niin kokonaan häipynyt mielestäni, etten tiedä, mitä olen tahtonut sanoa, ja joku vieras on sen joskus ymmärtänyt ennen minua. Jos pyyhkisin kaikki ne kohdat, joissa niin on laita, niin ei jäisi teoksestani mitään jäljelle. Sattuma ne ehkä selvittää minulle joskus toiste, päivää selvemmäksi, ja saa minut hämmästymään sitä, että olen ollut niistä epävarma.
Lapset osaavat tätä tarkoittavan kertomuksen Kroisos kuninkaasta, joka, kun Kyyros oli ottanut hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan, juuri kun hänet piti mestattaman huudahti: "Oi Solon, Solon!" Kun tämä kerrottiin Kyyrokselle ja hän tahtoi tietää, mitä se merkitsi, ilmoitti Kroisos hänelle huomanneensa silloin omalta kohdaltaan oikeaksi tuon varoittavan sanan, jonka Solon kerran oli hänelle lausunut: että ihmisiä, kuinka suosiollisesti onni heille hymyilleekin, ei voi sanoa onnellisiksi, ennenkuin on nähty heidän viettävän elämänsä viimeisen päivän, inhimillisten olojen epävarmuuden ja vaihtuvaisuuden vuoksi, ne kun varsin vähäisestä sysäyksestä muuttuvat tilasta toiseen aivan erilaiseen... Kaikessa muussa voi olla pettävää teeskentelyä: joko nuo filosofian kauniit puheet eivät asu meissä syvemmällä kuin ulkonaisena käytöksenä, tahi onnettomuudet, koskematta meihin kipeästi, antavat meille tilaisuutta aina säilyttää ulkomuotomme tyynenä; mutta tuossa viimeisessä kohtauksessamme kuoleman kanssa ei ole enää teeskentelemistä: täytyy puhua selvää kieltä, täytyy näyttää, mitä astian pohjalla on hyvää ja puhdasta:
Senpätähden tulevat tämän viimeisen nopansiirron mukaan koeteltaviksi ja tutkittaviksi elämämme kaikki muut teot. Se on päivien päivä, se on kaikkien muiden päivien tuomiopäivä; se on, sanoo eräs muinaisajan kirjailija, päivä, joka on tuomitseva kaikki menneet vuoteni. Jätän kuoleman tehtäväksi tutkimusteni hedelmän koettelemisen; saamme silloin nähdä, lähtevätkö puheeni huuliltani vai sydämestäni. Olen nähnyt useampien antavan kuolemallaan mainetta hyvään tai pahaan päin koko elämälleen... On uljaita ja onnellisia kuolemia. Olen nähnyt sen eräältä henkilöltä,[9] vieläpä hänen kukkeimmassa kasvussaan, katkaisevan ihmeellistä edistystä lupaavan kehityksen langan niin suurenmoisella lopulla, että mielestäni hänen kunnianhimoisissa ja rohkeissa unelmissaan ei ollut mitään niin ylevää kuin oli niiden äkillinen raukeaminen. Hän saavutti päämääränsä kesken elämänsä kulkua suurenmoisemmin ja kunniakkaammin kuin halusi ja toivoi, ja voitti kaatuessaan suuremman mahdin ja maineen kuin mihin hänen elämänsä juoksu tähtäsi. Arvostellessani toisten elämää katson aina, millaiseksi sen loppu on muodostunut, ja oman elämäni pääpyrintöjä on, että se päättyisi hyvin, se on: rauhallisesti ja hiljaa.
Meidän elämänjuoksumme päätekohtana on kuolema: se on meidän välttämätön silmämäärämme. Jos se meitä peloittaa, niin miten on silloin mahdollista astua askeltakaan eteenpäin ilman kuumeentapaista levottomuutta? Tavalliset ihmiset etsivät apua siitä, etteivät sitä ajattele; mutta mikä elukkamainen typeryys saattaa heidät niin törkeästi sokaista? Varmaankin ohjaa aasiansa hännästä se,
Eipä kumma, että hän niin usein joutuu satimeen. Noita ihmisiä peloittaa jo pelkkä kuoleman mainitseminenkin, ja useimmat heistä ristivät sen sanan johdosta itsensä, niinkuin paholaisen nimen kuullessaan. Ja koska se mainitaan testamenteissa, niin älkää luulkokaan, että he ryhtyvät niitä laatimaan, ellei lääkäri ole antanut heille viimeistä tuomiota: ja Jumala tietää, millä hyvällä ymmärryksellä he silloin, tuskan ja pelon keskellä, keittävät ne kokoon. Koska tuo sana karahti liian kovalta roomalaisten korvissa ja tuntui heistä tuhoatietävältä, niin he olivat oppineet lieventämään tahi miedontamaan sen vaikutusta kiertävin sanantavoin; sen sijaan että sanoisivat: Hän on kuollut, he sanovat: "Hän on lakannut elämästä, hän on elänyt"; kunhan vain mainitaan elämä, vaikkapa vain päättynytkin, niin he tyytyvät. Siitä me olemme lainanneet sanantapamme: se ja se vainaja. Luullaanko ehkä, että, kuten sanotaan, ken voittaa aikaa, kenties pääsee maksamasta.
Minä synnyin kello yhdentoista ja kahdentoista välillä päivällä viimeisenä päivänä helmikuuta vuonna 1533 nykyisen ajanlaskumme mukaan, jossa vuosi alkaa tammikuulla. Vain juuri pari viikkoa sitten täytin kolmekymmentäyhdeksän vuotta; minun täytyy vielä saada elää ainakin yhtä kauan. Kiusata sillaikaa itseään niin kaukaista asiaa ajattelemalla, sehän olisi hulluutta. — Mutta mitä? Nuoret ja vanhat päättävät päivänsä samalla mielellä; jokainen poistuu elämästä ikäänkuin vasta juuri olisi päässyt sen alkuun; ei ole niin ikäloppua ihmistä, joka, niin kauan kuin näkee Methusalemin olleen häntä iäkkäämmän, ei luulisi luittensa vielä kestävän pariakymmentä vuotta.
Sitäpaitsi, sinä houkka parka, kuka on sinulle laskenut elonpäiviesi määrän? Sinä luotat lääkärien laskuihin; katso toki enemmän todellisuutta ja kokemusta. Maailman tavalliseen menoon verraten olet jo kauan saanut elää vain erikoisesta suosiosta. Olet elänyt yli tavallisen määrän; ja huomataksesi, että niin on, laske, kuinka paljon enemmän on tuttaviesi joukossa niitä, jotka ovat kuolleet ennen sinun ikääsi kuin niitä, jotka ovat sen saavuttaneet; ja teeppä luettelo niistäkin, jotka ovat aateloineet elämänsä maineella, niin panen vetoa, että useammat ovat kuolleet ennen kolmenkymmenenviiden vuoden ikää kuin sen saavutettuaan. Varsin järkevää ja hurskasta on ottaa esimerkkiä itse Jeesuksen Kristuksen ihmisvaelluksesta; hänhän päätti päivänsä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Suurin ihminen, joka oli vain ihminen, Aleksanteri, kuoli myöskin siinä iässä. Kuinka monin tavoin kuolema voikaan meidät yllättää?...
Nämä niin lukuisat ja tavalliset esimerkit silmäimme edessä, kuinka on mahdollista, että saattaa torjua luotaan kuoleman ajatuksen, ja ettei se näytä pitelevän meitä joka hetki niskasta kiinni? — "Mitäpä siitä", sanotte kai minulle, "kuinka se tapahtuu, kunhan vain ei vaivaa sillä itseään?" — Olen samaa mieltä, ja millä keinoin voineekin turvata itsensä iskuilta, vaikkapa vasikan vuotaan kääriytymällä, niin en ole se mies, joka sitä arastelisin; sillä en muuta pyydä kuin saada elää rauhassa, ja parhaan menettelytavan, minkä voin sitä varten keksiä, sen valitsen, olkoon se muutoin niin vähän kunniakas ja mallikelpoinen kuin onkin:
Mutta mieletöntä on luulla sen keinon vievän perille. He tulevat ja menevät, hyppivät ja tanssivat; kuolemasta ei mitään tietoa. Sitä myöten on kaikki hyvin; mutta toiselta puolen, kun se kohtaa heitä tahi heidän vaimojaan, lapsiaan ja ystäviään, yllättäen heidät äkkiarvaamatta ja suojattomina, mitkä sieluntuskat, mitkä valitukset, mikä raivo ja epätoivo painaa heidät maahan? Oletteko koskaan nähnyt mitään niin masentunutta, niin muuttunutta, niin nolattua? Asiasta täytyy pitää huoli paremmin ajoissa, ja moinen elukkamainen välinpitämättömyys, jos se voisikin mahtua järkimiehen päähän, mitä pidän kerrassaan mahdottomana, käy meille liian kalliiksi. Jos se olisi vihollinen, jonka voi välttää, niin neuvoisin lainaamaan pelkuruudelta aseet; mutta koska se ei ole vältettävissä, koska se saavuttaa teidät paetessanne ja pelkurina yhtä hyvin kuin miehevänä miehenäkin,
ja koska ei karaistuinkaan panssari teitä suojaa,
niin oppikaamme pitämään sille puoliamme ja taistelemaan sitä vastaan; ja riistääksemme siltä aluksi sen suurimman edun meihin nähden, menetelkäämme aivan päinvastoin kuin tavallisesti tehdään: riistäkäämme siltä sen outous, perehtykäämme siihen, tottukaamme siihen; älköön olko mikään niin usein ajatuksissamme kuin kuolema; joka hetki kuvailkaamme sitä mielessämme, kaikissa muodoissa; hevosen kompastuessa, kattotiilin pudotessa, pienimmänkin neulanpiston johdosta toistakaamme äkkiä: "No niin, jokohan se olisi itse kuolema?" ja sitten terästäytykäämme ja karaiskaamme luontomme. Keskellä juhlia ja iloa kaikukoon meissä aina tuo kohtalomme muistelon loppusävel, älkäämme antako nautinnon niin kovin temmata meitä mukaansa, ettemme joskus palauttaisi muistiimme, kuinka monin tavoin tämä hilpeytemme on alttiina kuolemalle, kuinka monin keinoin se uhkaa kaapata sen kynsiinsä. Niin tekivät egyptiläiset, he kun keskellä kemujaan ja upeimpia pitojaan tuottivat paikalle ihmisen luurangon vihjaukseksi juhlavieraille.
Emme tiedä, missä kuolema meitä odottaa; odottakaamme sitä kaikkialla. Valmistautuminen kuolemaan on valmistautumista vapauteen; ken on oppinut kuolemaan, se on vieraantunut olemasta orjana; ei ole mitään onnettomuutta elämässä sille, joka on oikein käsittänyt, että hengen menettäminen ei ole onnettomuus. Jos osaamme kuolla, niin vapautamme itsemme kaikesta vallan ja pakon alaisuudesta. Paulus Aemilius vastasi sille, jonka tuo surkuteltava Makedonian kuningas,[15] hänen vankinsa, lähetti hänen luokseen pyytämään, ettei hän kuljettaisi kuningasta riemusaatossaan: "Pyytäköön hän sitä itseltään."
Itse asiassa on kaikilla aloilla vaikea teennäisesti ja uutteruuden avulla paljonkaan edistyä, ellei luonto anna hiukan apuansa. Luonnostani en ole synkkämielinen, mutta kyllä haaveksivainen; alun alkaen ei ole mikään ajatuksiani niin askarruttanut kuin kuoleman kuvittelut, eipä edes vallattomimmallakaan ikäkaudellani,
Naisten seurassa ja kesken leikkien ... ajattelin erästä henkilöä, jonka edellisinä päivinä oli yllättänyt kuumetauti, ja hänen kuolemaansa, joka hänet kohtasi hänen sellaisesta juhlasta lähtiessään ja ajatellessaan vain vapautta, rakkautta ja hyviä päiviä, niinkuin tein minäkin; ajattelin, että sama saattoi olla minullakin edessä:
Tuo ajatus ei vetänyt otsaani rypyille enempää kuin mikään muukaan. Mahdotonta on olla ensi aluksi tuntematta pistoksia tuollaisista ajatuksista; mutta kun niitä käsittelee ja palauttelee mieleensä, niin ajan oloon niihin epäilemättä kotiutuu; muutoin minä puolestani olisin alituisessa pelossa ja vimmassa; sillä ei koskaan ole kukaan ihminen vähemmin luottanut elämäänsä eikä vähemmin välittänyt sen jatkumisesta. Sangen vankka ja harvoin häiriytynyt terveys, jota tähän saakka olen nauttinut, ei houkuttele minua toivomaan sen pitenemistä, eivätkä taudit saa minua pelkäämään sen lyhenemistä; joka hetki tuntuu minusta kuin lähtisin siitä, ja lakkaamatta toistan itsekseni: "Kaikki, mikä voi tapahtua jonakin muuna päivänä, voi tapahtua tänään." Itse asiassa uhkat ja vaarat vievät meitä vain vähän tahi eivät ollenkaan lähemmäksi loppuamme; ja jos ajattelemme, kuinka monta miljoonaa niitä on kintereillämme muita, paitsi tuota yhtä, joka näyttää uhkaavan meitä eniten, niin huomaamme, että terveinä ja kuumetautisina, merellä ja kodeissamme, taistelussa ja rauhassa olemme sitä yhtä lähellä: Nemo altero fragilior est; nemo in crastinum sui certior.[18] Mitä minun on tehtävä ennen kuolemaani, sen suorittamiseen näyttää minusta kaikki aika lyhyeltä, vaikkapa se veisi vain tunninkin. Eräs henkilö, joka tässä eräänä päivänä selaili muistikirjaani, löysi huomautuksen jostakin, mitä tahdoin tehtäväksi kuolemani jälkeen; kerroin hänelle niinkuin asia oli, että vaikka olin ollut vain lieuen päässä kotoani, terveenä ja pirteänä, olin kiiruhtanut kirjoittamaan sen siihen, koska en ollut varma siitä, että pääsisin hengissä kotiin asti...
Meidän uskonnollamme ei ole ollut vakavampaa inhimillistä perustaa kuin elämän halveksiminen. Ei ainoastaan järjen ääni kehoita meitä siihen: sillä miksi pelkäisimme jonkin sellaisen menettämistä, jota, sen menetettyämme, emme voi kaivata? vaan myöskin, koska kerran kuolema niin monin tavoin meitä uhkaa, eikö ole pahempi pelätä niitä kaikkia kuin kestää niistä yksi? Mitä sillä on väliä, milloin se tapahtuu, koska se kerran ei ole vältettävissä? Sille, joka sanoi Sokrateelle: "Kolmekymmentä tyrannia on tuominnut sinut kuolemaan", vastasi tämä: "Ja luonto heidät." Kuinka typerää on tuskitella siirtymistä vapauteen kaikesta tuskasta? Samoin kuin syntymämme meille aiheutti kaiken muun syntymisen, samoin vaikuttaa kuolemamme kaiken muun kuolemisen. Senvuoksi on yhtä typerää itkeä sitä, että sadan vuoden päästä emme enää elä, kuin sitä, ettemme eläneet sata vuotta sitten. Kuolema on toisen elämän alku; samoin itkimme, samoin surimme astumistamme tähän elämään, samoin heitimme entisen verhomme siihen astuessamme. Ei mikään voi olla raskasta, mikä on vain kerran. Onko syytä niin kauan aikaa pelätä jotakin niin lyhytaikaista? Pitkän elinajan ja lyhyen elinajan tekee kuolema aivan yhdeksi: sillä pituutta ja lyhyyttä ei ole siinä, mikä ei enää ole olemassa. Aristoteles kertoo, että Hypanis-virran rannoilla on pieniä eläimiä, jotka elävät vain yhden päivän: ne, jotka kuolevat kello 8 aamulla, kuolevat nuoruudessaan; ne, jotka kuolevat kello 5 illalla, kuolevat vanhuutensa raihnaudessa. Kuka meistä ei naura pilkallisesti nähdessään pidettävän lukua onnesta tahi onnettomuudesta tuona ajanhetkenä? Meidän elinaikamme pitemmyys ja lyhyemmyys, jos sitä vertaamme ijankaikkisuuteen tahi edes vuorten, jokien, tähtien, puiden ja vieläpä erästen eläintenkin elinaikaan, on yhtä naurettava. Mutta luonto pakoittaa meidät siihen: 'Poistukaa', sanoo se, 'tästä maailmasta, niinkuin olette siihen tulleet. Sama matka, jonka teitte kuolemasta elämään, intohimottomasti ja pelotta, tehkää se takaisin elämästä kuolemaan. Teidän kuolemanne on osa maailmanjärjestystä, se on osa maailman elämää.
Pitääkö minun teidän tähtenne muuttaa tuo kaunis olojen rakenne? Kuolema se on teidän luomisenne ehto, se on osa teistä; te koetatte paeta omaa itseänne. Se olemuksenne, jota nautitte, on yhtä osallinen kuolemaan kuin elämään. Ensimmäinen syntymänne päivä vie teidät kuolemaan, niinkuin elämäänkin.
Kaiken sen ajan, minkä elätte, sen riistätte elämältä; se tapahtuu sen kustannuksella. Elämänne alituinen työ on kuoleman rakentamista. Te olette kuolemassa, ollessanne elämässä; sillä te olette kuoleman jäljessä, kun ette enää ole elossa. Tahi, jos niin mieluummin tahdotte, elettyänne olette kuollut, mutta eläessänne olette kuoleva; ja kuolema koskee paljoa kovemmin, kipeämmin ja oleellisemmin kuolevaa kuin kuollutta. Jos olette käyttäneet elämää hyödyksenne, niin olette nauttineet sitä kylliksi; lähtekää siitä tyytyväisenä.
Jos ette ole osanneet sitä käyttää, niin mitäpä siitä, että olette sen menettäneet? Mitä varten sitä enää haluatte?
Elämä ei ole itsessään hyvä eikä paha: se on hyvän ja pahan paikka, sen mukaan kuin ne siihen sijoitatte. Ja jos olette eläneet yhden päivän, niin olette nähneet kaikki; yksi päivä on samanlainen kuin kaikki päivät. Ei ole mitään muuta päivänvaloa eikä muuta yötä. Tämä aurinko, tämä kuu, nämä tähdet, tämä maailmanrakenne on sama, jota esi-isännekin ovat käyttäneet hyväkseen, ja joka on ylläpitävä kaukaisinten jälkeläistennekin elämää.
Ja pahimmassa tapauksessa; näytelmäni kaikki toisiaan seuraavat ja vaihtelevat näytökset suoritetaan loppuun yhdessä vuodessa. Jos olette tarkanneet neljän vuodenaikani menoa, niin ne käsittävät maailman lapsuuden, nuoruuden, miehuuden ja vanhuuden. Se on näytellyt osansa; se ei tiedä muuta temppua kuin aloittaa alusta taas; se on aina oleva samaa.
En aio valmistaa teille muita uusia ajanvietteitä:
Tehkää tilaa toisille, niinkuin toiset ovat tehneet teille. Tasapuolisuus on oikeudenmukaisuuden ensimmäinen ehto. Kuka voi valittaa olevansa mukaan luettuna siinä, missä kaikki ovat mukaan luettuina? Ja vaikka elätte, niin ette sillä mitenkään saa vähennetyksi sitä aikaa, joka teidän on oltava kuolleena: siitä ei ole apua; saatte olla tuossa pelkäämässänne tilassa yhtä kauan kuin jos olisitte kuolleet rintalapsina:
Ja saatanhan teidät tilaan, jossa ette tunne mitään tyytymättömyyttä:
ettekä kaipaa elämää, jota nyt niin kovin surette;
Kuolema on vähemmin pelättävä kuin ei mitään, jos olisi jotakin vähempää kuin ei mitään.
Se ei koske teitä kuolleena eikä elävänä: elävänä ei, koska olette olemassa, kuolleena ei, koska ette enää ole olemassa. Sitäpaitsi ei kukaan kuole ennen aikaansa: se aika, jonka jätätte jälkeenne, ei ollut teidän omaanne enempää kuin se, joka on kulunut ennen syntymäänne, eikä teitä koske sen enempää.
Missä elämänne loppuneekin, siinä se on kaikki. Elämän hyödyllisyys ei ole sen pituudessa, vaan sen käyttämisessä; monikin on elänyt kauan, joka on elänyt vähän aikaa. Pitäkää se mielessänne vielä eläessänne: teidän tahdostanne, ei vuosien lukumäärästä, riippuu, oletteko kylliksi eläneet. Ettekö luulleet koskaan saapuvanne sinne, minne lakkaamatta olitte kulkemassa? Kuitenkaan ei ole sitä tietä, joka ei kerran loppuisi. Ja jos seura voi teitä lohduttaa, niin eikö maailma mene samaa menoa kuin tekin?
Eikö kaikki ole mukana samassa liikkeessä, jossa tekin? Onko mitään, mikä ei vanhenisi samalla kuin tekin? Tuhannet ihmiset, eläimet ja muut luontokappaleet kuolevat samalla hetkellä kuin tekin.
senvuoksi, että se on yhdentekevää