SAMUEL CRÖELL.
SOFIA, hänen vaimonsa.
LlSBETA, heidän tyttärensä.
TÖRNSKJÖLD.
MÖRNER, Käkisalmen ja Inkerin kenraalikuvernööri.
ROSENHANE, Viipurin maaherra.
JORDAN, Savonlinnan maaherra.
METSTAKE, Käkisalmen maaherra.
Aatelisherroja, vouteja, vallesmanneja.
Markkinamiehiä, talonpoikia, linnanvartioita.
PEKKA, Samuel Cröellin renki.
Palvelustyttö.
PAAVOLA |
ROLLI | talonpoikia.
LAHNAS |
Tapaukset Viipurissa ja Käkisalmen läänissä 17:nen vuosisadan keskipaikoilla.
Samuel Cröellin vierashuone. Köyhä sisustus; kuitenkin siellä täällä kallisarvoisia huonekaluja. Peräseinällä hirvensarvia ja metsästysesineitä, joiden alla perheistuin. Ovia sivuilla ja molemmin puolin istuinta. Pöytä oikealla, ja kangastuoli.
Sofia, Palvelustyttö, sitten Törnskjöld.
SOFIA (Nousee kangastuolilta.): Kuka kolkuttaa näin varhain porttia?
PALVELUSTYTTÖ (ikkunalta): Herranen aika, se on pormestari. Mitäs nyt?
SOFIA: Pormestari? Sinä näet väärin. (Menee ikkunalle). On kuin onkin
Törnskjöld!
PALVELUSTYTTÖ: Armollinen rouva, päästänkö häntä sisälle? Sanotaan, että hän on meidän herramme pahin vihollinen.
SOFIA: Ei hän ole vuosikausiin astunut meidän kynnyksemme yli.
PALVELUSTYTTÖ: Sitäpä on ylpeiltä! Kyllä pysyy portti aukaisematta.
Kolkuta, kolkuta paremmin!
SOFIA: Aukase hänelle! (Palvelustyttö menee vas. peräovesta). Tämä ei voi koskaan olla hyvä merkki! (Pormestari TÖRNSKJÖLD tulee vas. peräovesta). No, kuinka tämä on ymmärrettävä?
TÖRNSKJÖLD: Virka-asiassa.
SOFIA: Niin, Törnskjöld, kun vannoit, ettet meidän kynnyksemme yli astu, et silloin muistanut virkaasi.
TÖRNSKJÖLD: Onko sihteeri Samuel Cröell kotona?
SOFIA: Jos oikein arvaan, sinä tulet tänään, kun luulet tietäväsi, ettei hän ole kotona.
TÖRNSKJÖLD: Pelkäisin häntä tavata? Ha-ha-ha!
SOFIA: Mitä sinulla on asiaa?
TÖRNSKJÖLD: Sano sinä ensin onko hän kotona.
SOFIA: Matkoilla.
TÖRNSKJÖLD: En halua täällä useammin käydä. Sentähden—tuoss' on kirjallinen haaste hänelle saapumaan hovioikeuden eteen—
SOFIA: Mitä tämä on?
TÖRNSKJÖLD:—syytettynä useammista virkarikoksista, omavaltaisuuksista ja kavalluksista kruunun asioissa.
SOFIA: Mistä syytettynä?
TÖRNSKJÖLD: Hän on pitänyt vääriä kirjoja kuninkaallisen majesteetin sotaväen otossa, vapauttanut suosikkejansa, siirrellyt jalkaväestä ratsuväkeen ja ratsuväestä jalkaväkeen kunkin toivon mukaan, sitten hän on—
SOFIA: Törnskjöld, miksi te kaikki vihaatte häntä?
TÖRNSKJÖLD: Otatko tämän—tai tahdotko että naulaan sen oven päälle? (Sofia ottaa vastaan paperin, jonka panee pöydälle). Sinä toimitat tuon paperin minulle sittenkuin hän on kirjoittanut nimensä sen alle.
SOFIA: Voitko sanoa minulle, Törnskjöld, miksi te vihaatte häntä noin sammumattomasti.
TÖRNSKJÖLD: Kuten sanoin, minä teen ainoastaan mitä virkani käskee. Tietysti minun täytyy myöntää, ettei hän ole rakastettu meidän piireissämme,—ei todellakaan.
SOFIA: Mutta syy!
TÖRNSKJÖLD: Tjah—!
SOFIA: Se on kovin inhoittavaa, kun tuo puolitalonpoika sinuttelee ja lyöpi olalle aivan kuin hyvä tuttu?
TÖRNSKJÖLD: Ei ole todella miellyttävä tuo hänen röyhkeä, epähieno tapansa lyödä olalle: »no veliseni, kuta kuuluu?»—tuo täydellinen sokeus kaikille arvoerotuksille.
SOFIA: Ja kuitenkin hän on ylennetty kaikkien teidän ohitsenne maaherran käsikirjuriksi. Hänellä on terävä pää ja tarmokas mieli, eikö niin Törnskjöld?
TÖRNSKJÖLD: Rosenhane suosii häntä, käsittämätöntä kyllä.
SOFIA: Mutta sinä Törnskjöld, sinulla on erityinen syy vihata häntä kaiken tämän päälliseksi. Sinähän olit piireissäsi ajateltu Rosenhanen käsikirjuriksi.
TÖRNSKJÖLD: Se ei kuulu sinuun.
SOFIA: Tunnen sinut lapsuudesta. Aina tahdoit olla ensimäisenä ja loistaa muiden yli. Armahda sitä, joka tiellesi sattui! Ja nyt sinä, aatelinen, istut pormestarina, kun ei ole muuta, Hyi, hyi, sopiiko se aateliselle. »Se kirottu Samuel Cröell,» niinkö?
TÖRNSKJÖLD: Turhaan soitat suutasi. Mies on meille vastenmielinen, siinä kaikki. Hän on joutunut väärälle paikalle; talonpoika, joka tahtoo ritariksi pukeutua. Me emme kärsi häntä seuroissamme.
SOFIA: Ja senvuoksi hän on tehnyt itsensä syypääksi »kavalluksiin kruunun asioissa»!
TÖRNSKJÖLD: Juuri senvuoksi. Ja huomaa vielä, Sofia: hän on tehnyt ne rikokset, joista häntä syytetään: mutta jos hän vetäytyy täältä pois, paraiten jonnekin maaseudulle, niin voi hänen asiansa päättyä vähäpätöisiin sakkoihin tai kokonaankin sammua.
SOFIA: Minä ymmärsin teidät kohta! Ja jos hän siis ei vetäydy maaseudulle—?
TÖRNSKJÖLD: Laissa on määrätty kuolemantuomio,—niin Sofia.
SOFIA: Luuletteko nyt saaneenne toimeen kauan mietityn koston! Odota Törnskjöld! Samuel Cröell on niinkuin haukka, joka vielä istuu kannon nenässä, mutta kun se lentoon nousee, niin te kaikki hiivitte maassa ja pelkäätte, ettei se vaan iskisi teihin.
TÖRNSKJÖLD: No, no, myöhäistä on siivistä puhua, kun ne ovat leikatut. Kuinka sinä, vanhan aatelissuvun tytär, kärsit tuota talonpoikaa, on sinun asiasi. Syytä itseäsi. Kuitenkin, kuten sanoin, muuttakaa täältä, ja kaikki unohtuu.
SOFIA: Tässä alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta.
TÖRNSKJÖLD: Tuon syytekirjan kanssa, joka on sinun pöydälläsi, on kaikki taistelu jo loppunut.
SOFIA: Totisesti, Törnskjöld, tämän jälkeen et ole ainoatakaan ilon hetkeä maistava, ja naurusi on kuivuva sinun huulillesi. Varo itseäsi! Minä olen tehnyt valan, ja se on pysyvä!
(Törnskjöld menee vas. peräovesta.)
Sofia yksin. (Aurinko nousee).
SOFIA (kauan mietittyänsä): Kunhan ei teidän kuolemantuomionne juuri perustaisikin Samuel Cröellin elämän! (Oikealla sivuovella): Lisbeta, Lisbeta, nouse ylös lapsukaiseni, sydänkäpyseni. Tänäänhän on sinun päiväs, se odotettu. Tänään Jöran tulee, sulhosi uljas! Nouse, nouse,— aurinko on noussut. Nouse elämään, ole huoletta, sinun elämäsi minä valaisen ja sinun tulevaisuutesi minä laitan loistavaksi,—elä pelkää herätä, lapsukaiseni, sydänkäpyseni, nouse!
Sofia, Lisbeta.
LISBETA (ulkopuolelta): Mitä puhut, äiti? Minä jo pukeudun ja tulen tuossa tuokiossa: Mitä sinä laitat loistavaksi?
SOFIA (kangastuolilla): Häähameesi laitan valkeaksi ja loistavaksi kudon morsiushuntusi.
LISBETA: Päärlyillä ja helmillä koristat minun kaulani ja rannerenkailla minun käteni.
SOFIA: Ja sidon kruunun sinun päähäsi.
LISBETA: Kuinka kauan olen unissani jo kuullut sinun kutomisesi, ja se on tiedätkö minulle ihan kuin unijuomaa ollut, on niin turvallista ja nukuttaa niin hirveästi! (Tulee oikealta.) Tänään siis!
SOFIA: Lisbeta, aamurukous?
LISBETA: Ah, olin unohtaa.
SOFIA: Mitä rukoilevat hyvät lapset aamusin?
LISBETA: Isän edestä, äidin edestä ja Ruotsin valtakunnan edestä.
SOFIA: Niin, että kaikkivaltias suojelisi Kustaa Aadolf vainajan sotajoukkoja, jotka kaukana vieraalla maalla taistelevat meidän uskomme puolesta,—sitä rukoilevat joka aamu prinssit ja prinsessat ja kaikki valtakunnan ylimykset ja myöskin sinun Jöranisi.
LISBETA: Niin, äiti. (Menee oikean peräoven kautta.)
SOFIA (Laittaa ruokaa pöydälle, sitten istun jälleen kutomaan, hyräilee.): Jumala ompi linnamme j.n.e.
LISBETA (Tulee Sofian luo, joka suutelee häntä otsalle; istuu syömään.): Äiti, ajattele, jo muutaman tunnin kuluttua voi Jöran olla täällä! Minun sydäntäni vihlasee. Mitähän hän ajattelee tästä meidän yksinkertaisesta kodistamme, hän joka on niin hieno aatelismies ja aina elänyt Ruotsin pääkaupungissa! Eikö olisi paras siirtää nuo sarvet ja jouset ja isän matkakapineet pois; näkyy heti ettei meillä ole kyllin huoneita, kun on tämmöinen sekoitus.
SOFIA: Täällä on paljon, mikä ei ole niinkuin ylimyksillä. Ainoastaan nuo muutamat esineet vanhempieni kodista ovat todellisesti hienoja. Kaikki muu muistuttaa enemmän Viron saksalaisia kuin vanhaa Ruotsia. Mutta se saa kaikki olla toistaiseksi näin. Me emme muutu aatelisiksi, jos muutamme huonekalut. Ei, Lisbeta. Sillaikaa kuin sinä vielä nukuit, tein minä päätökseni. Minä matkustan itse Tukholmaan puuhaamaan isän puolesta.
LISBETA (riemastuneena): Äiti, äiti, sinä tahdot todellakin sen tehdä!
SOFIA: Vielä ei ole unohtunut vanhan perheemme mahti Tukholmassa ja minun vaikutukseni voi ulottua hyvin kauas.
LISBETA: Niin, äiti, en epäile hetkeäkään, että kaikki käy toivomme mukaan, jos sinä vaan itse lähdet. Sitten unelmamme toteutuvat, minä kelpaan Jöranille ja hänen sukunsa suostuu. Eikö meidän nimemmekin tule muutettavaksi. Ei suinkaan meidän nimemme tule olemaan enää Cröell?
SOFIA: Mitä sinä sanot nimestä Rosencröell?
LlSBETA: Rosencröell—Jöran Bjelke ja Lisbeta Rosencröell—minä luulen, että se on kaunis. Äiti, koska olet sen keksinyt?
SOFIA: Kun olen unetonna valvonut ja ajatellut sinun tulevaisuuttasi, niin ovat pienimmätkin seikat olleet tuhansin kerroin mielessäni. Tämä nimi tuli itsestään ajatuksiini, niinkuin olisi sen joku sanonut.
LISBETA: Ja kaikki on niin käyvä, kuin sinä olet ajatellut.
SOFIA: Ihmisten kohtalot ovat, lapseni, kaikkivaltiaan kädessä.
LISBETA: Äiti, minä tunnen, ettei voi käydä muuten kuin niin. Uskotko, se oli herran enkeli itse, joka kuiskasi sinulle tämän nimen. Se on minusta niinkuin jo kauan tapahtunutta ja vanha asia, että nimemme on Rosencröell. Se on unta että olemme Cröellejä.
Mutta äiti,—monta kertaa olen ajatellut,—sano minulle, kuinka sinä,
Gyllenstjernan tytär, tulit suostuneeksi aatelittomaan?
SOFIA: Kysy pikemmin, kuinka minä en vieläkään ketään muuta valitsisi kuin hänet. Naiset kadottavat oman aateliutensa, kun menevät naimisiin. Mutta heidän salainen tehtävänsä silloin on korottaa aateliseksi se mies, jonka kanssa he ovat vihityt. Kaikki aatelissuvut ovat täytyneet kerran syntyä. Se on vaimojen näkymätön työ. Ja sen työn minäkin aijon tehdä.
LISBETA: Mutta eihän jokaisesta voi kuitenkaan tulla aatelismiestä.
SOFIA: Niin näyttää ainoastaan ulkoapäin. Mutta minä sanon sinulle: melkein jokaisella on jotakin semmoista sydämmeen kätketty, josta voi synnyttää aateliuden. Ainakin Samuelissa on sitä. Se täytyy vaan oikein löytää. Ja minä olen löytänyt. Hänen käytöksensä on tosin hiomaton. Isänsä kanssa alituisilla kauppamatkoilla on hän aina elänyt vaan talonpoikien seuroissa ja heidän kömpelöt tapansa ovat häneen tarttuneet. Mutta se ei merkitse mitään. Kun Samuel Cröell kerran kasvaa suureksi, niin hänen kömpelyytensä muuttuu muodiksi ja sanotaan hienoksi. Hänen sydämmessään on aateliuden lunnassana.
LISBETA: En ymmärrä mistä se voisi näkyä.