Oli kesäkuun loppupuoli v. 179—, Biskajan lahden pauhaavat aallot olivat jo vähitellen asettumassa raivoisan ja tänä vuodenaikana harvinaisen myrskyn jälkeen. Kuitenkin ne hyökyivät vielä valtavasti, ja kerran toisensa perästä kiihtyi tuuli oikullisiksi rajuiksi vihureiksi, ikään kuin olisi tahtonut uudelleen aloittaa temmellyksensä. Mutta sen ponnistukset kävivät yhä heikommiksi, myrskyn kiidättämät synkät pilvenlongat pakenivat kaikille suunnille auringon voimakkaiden säteiden tieltä, jotka häikäisevällä valo- ja lämpövirrallaan hajottivat pilviröykkiöt.
Atlantin rannattomalla, auringon valaisemalla ulapalla saattoi silmä erottaa vain yhden ainoan, tuskin havaittavan esineen. Se oli mastonsa menettäneen ja melkein upoksissa kulkevan laivan runko. Hyökylaineet tyrskysivät aluksen partaiden yli, ja niiden peitosta se kohosi näkyviin vain aallonpohjassa, kun vesi virtasi sen sivuporteista ulos.
Näennäisesti laiva oli yhtä vaarallisessa tilassa kuin hukkuva, joka etsii oljenkortta. Mutta todellisuudessa tämä hylky oli uppoamisen vaaralta paremmassa turvassa kuin moni pikapurjehtija, joka myrskyä uhmaten pyrkii nopeasti satamaan.
"Sirkassian", muhkea ja hyvin varustettu laiva, oli lähtenyt puutavaralastissa New Orleansista. Kapteeni oli kelpo merimies sanan parhaassa merkityksessä ja miehistö rotevaa, kunnollista väkeä. Atlantilla laivan oli yllättänyt odottamaton myrsky, ja se oli ajautunut Biskajan lahteen; alus oli saanut vuodon, jota ei ollut voitu ankarimmillakaan ponnistuksilla tukkia. Viisi päivää oli nyt kulunut siitä, kun miehistö oli lähtenyt laivasta kahdella veneellä. Toinen oli miehineen uponnut heti, toisen kohtalo oli tuntematon.
Mutta kaikki eivät olleet lähteneet. Tuossa myrskyn murjomassa, petollisen meren armoilla heittelehtivässä laivahylyssä oli vielä eläviä olentoja. "Sirkassianin" kannella olevassa keittiössä, joka oli onneksi niin lujarakenteinen, että kesti hyökylaineiden ankarat rynnistykset, oli vielä kolme ihmistä, mies, nainen ja pikkulapsi.
Molemmat aikuiset kuuluivat siihen verraten alhaiseen rotuun, jota kauan sitten oli ryhdytty tuomaan kuuman Afrikan rannoilta raatamaan muiden hyväksi. Lapsi, joka lepäsi naisen rinnoilla, oli eurooppalaista syntyperää ja tällä hetkellä kalman kalpea yrittäessään turhaan saada ravintoa kuihtuneesta imettäjästään. Vesihelmet kierivät naisen mustilla poskilla, kun hän vuoroin puristi lasta rintaansa vasten, vuoroin kääntyi suojan puolelle varjellakseen sitä vaahdolta, jota jokainen aalto ryöpytti heidän ylitseen. Välittämättä mistään muusta kuin pienestä hoidokistaan hän istui äänetönnä, vaikka vapisi vilusta, sillä vesi huuhteli hänen polviaan joka kerran laivan kallistuessa tavallista enemmän. Vilu ja pelko olivat muuttaneet hänen kasvojensa värin; ne näyttivät nyt keltaisilta tai vivahtivat vähän kuparinruskeaan.
Mies istui häntä vastapäätä rautaisella tulisijalla, joka ennen oli ollut lämmön ja valon lähde, mutta nyt kelpasi ainoastaan istuinpaikaksi alakuloiselle, uupuneelle raukalle. Hänkään ei ollut virkkanut mitään moneen tuntiin. Veltot kasvolihakset, paksut ja pitkät huulet, jotka törröttivät kaukana syvälle vajonneista poskista, terävät sarvennystyrän näköiset poskiluut ja silmät, joista valkuaista tuskin näkyi lainkaan, saivat hänet näyttämään vielä surkuteltavammalta kuin nainen, jonka ajatukset olivat kiintyneet ainoastaan lapseen eivätkä häneen itseensä. Mies näytti kuitenkin vielä tarkoin tuntevan ja huomaavan kaikki, vaikka hirveät kärsimykset olivat ilmeisesti turruttaneet hänen muut sielunkykynsä.
— Voi minä kurja! voihkaisi neekerinainen pitkän vaitiolon perästä, ja hänen päänsä vaipui taaksepäin uupumuksesta.
Mies ei vastannut, mutta naisen ääni havahdutti hänet; hän ojentautui eteen päin ja raotti vähän ovea luoden silmäyksen vastatuuleen. Kuohuva vaahto ryöpsähti suoraan vasten hänen lasimaisina tuijottavia silmiään hämärtäen näköalan; hän huokasi syvään ja vaipui takaisin entiseen asentoonsa.
— Mitä kuuluu, Koko? kysyi nainen ja peitti lapsen vielä huolellisemmin. Epätoivoinen katse oli miehen ainoa vastaus.
Kello oli nyt kahdeksan paikoilla aamulla ja merenkäynti asettumaan päin. Päivällisaikaan he havaitsivat vilahdukselta auringon, jonka säteet tunkeutuivat sisään lautaseinän raoista.
Neekeri näkyi vähitellen virkoavan eloon, hän nousi lopulta ja sai suurella vaivalla oven uudestaan auki. Meren raivo oli jo vaimentunut, ja ainoastaan sattumalta hyökyivät laineet yli laivan. Pidellen lujasti kiinni pihtipielestä Koko kurottautui laivan partaalle ja tarkasteli taivaanrantaa.
— Mitä sinä näke, Koko? kysyi nainen, joka oli huomannut miehen tähystelevän johonkin tiettyyn suuntaan.
— No, Juumala kiitos! Minä ole näke jokin, mutta ole paljo suolavesi silmä, ei näke selvä, vastasi Koko hieroen silmistään suolaa, joka oli kiteytynyt hänen kasvoillensa aamun kuluessa.
— Mikä se oli muoto, Koko?
— Peeni pilvi, vastasi mies astuen keittiöön ja istuutuen syvään huoaten entiselle paikalleen tulisijalle.
— Voi minä kurja! huudahti neekerinainen. Hän oli nostanut peitteen tarkastaakseen lasta ja huomasi tämän voimien yhä riutuvan.
— Peeni Edvardi parka, tosi ole, hän ole kovin sairas… hän kuole pia, minä pelkä. Katso, Koko, ei hengitä kauva.
Lapsen pää painui alas imettäjän rinnoilta, elonkipinä näytti sammuneen.
— Judy, sinä ei ole maito lapse; jos ei saa maito, kuinka taita elä? Ahaa, Judy! Minä pistä pikkusorme häne suu! Jos Edvardi ei ole kuollu, hän ime.
Koko pisti sormensa lapsen suuhun ja tunsi heikkoa imemistä.
— Judy! huusi Koko. — Edvardi ei veelä ole kuollu. Koita veelä, onko peeni pisara!
Judy raukka pudisti surullisena päätään ja kyynel kieri poskelle. Hän tunsi, ettei luonto voinut enempää.
— Koko, hän sanoi kuivaten kädenselällä poskensa, minä anta vaikka sydänveri Edvardille, mutta maito ei ole… se vallan loppu.
Innostuneena siitä sanomattomasta rakkaudesta lapseen, joka ilmeni Judyn sanoissa, Koko sai päähänsä uuden aatteen. Hän otti taskustaan veitsen ja leikkasi sillä tyynesti etusormensa halki luuhun asti. Veri alkoi virrata ja valui sormen päähän, jonka hän pisti lapsen suuhun.
— Katso, Judy! Edvard ime, hän ei ole kuollu! huudahti mies naurahtaen tyytyväisenä kokeensa onnelliselle tulokselle ja hetkeksi unohtaen heidän melkein toivottoman asemansa.
Lapsi virkistyi oudosta ravinnosta ja imi muutaman minuutin sormea hyvin vahvasti.
— Näke Judy, kuinka Edvard pitä kiinni, jatkoi Koko. Ime vaan, Edvard, ime vahva, Koko ole kymmenen sorme, kestä kauan, enne ku kaikki tyhjä. Mutta lapsi oli pian tyytyväinen ja nukahti Judyn syliin.
— Koko, jos mene katso uudesti, lausui Judy. Mies kömpi taas ulos ja silmäili tarkasti taivaanrantaa.
— No, Juumala kiitos, minä nyt näke, Judy, ja Juumala kiitos, minä näke laiva! huusi Koko iloisesti.
— Oh! lausui Judy vähän iloisemmalla äänellä. Sitte Edvard ei kuole!
— Jaha, Juumala kiitos, se tule tämä tie! Koko, joka näytti saaneen takaisin osan entisestä voimastaan ja vireydestään, kiipesi keittiön katolle. Istuen jalat ristissä hän huitoi siellä keltaista nenäliinaa toivoen siten voivansa herättää laivassa olevien huomiota; hän tiesi, että esine joka kohoaa ainoastaan vähän merenpinnasta, jää helposti huomaamatta.
Onneksi fregatti tuli suoraan kohti, vaikkei maston huipussa oleva tähystäjä huomannutkaan hylkyä tarkatessaan vain taivaanrantaa. Vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua haaksirikkoisia uhkasi uusi vaara fregatti oli purjehtia suoraan heidän päälleen. Se porhalsi jo noin neljän kaapelinmitan — vajaan kilometrin — päässä heistä ajaen edellään suurta vaahtoharjaista kuohuaaltoa ja kyntäen merta hyvin nopeasti. Koko huusi ja kirkui, minkä kurkusta lähti, ja kaikeksi onneksi sattuivat miehet, jotka olivat keularaa'alla kokoamassa myrskyn jälkeen kuivumaan levitettyä purjetta, huomaamaan hänet.
— Tiukasti oikeaan! kuului huuto. — Oikeaan! kuului vastaus peräkannelta, ja peräsin käännettiin oitis, niin kuin ainakin sotalaivoissa, joissa väen täytyy aina olla valmiina selityksiä odottamatta tottelemaan käskyä.
Yläpurje alkoi lepattaa, keulapurje ja halkaisija pullistuivat ja laiva kääntyi vastatuuleen hädin tuskin sivuuttaen hylyn, joka oli keulan edessä ja keikkui niin rajusti vihaisten aaltojen valkeassa kuohussa, että Koko vain vaivoin ja lujasti tarrautumalla kiinni keulamaston tynkään pysyi korkealla paikallaan.
Fregatti vähensi purjeita, asettui hylyn lähelle, laski veneen vesille, ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa Koko, Judy ja lapsi olivat pelastuneet hirvittävästä asemastaan. Judy raukka, joka oli unohtanut kaiken lapsen vuoksi, jätti sen eräälle upseerille ja meni samassa itse tainnoksiin, jossa tilassa hänet nostettiin laivaan. Koko oli tuskin istuutunut laivan peräpuolelle, kun hän alkoi tuijottaa ympärilleen ja purskahti sen jälkeen hurjaan nauruun — ainoa vastaus, minkä hän saattoi antaa hänelle tehtyihin kysymyksiin. Tätä jatkui, kunnes hän pyörtyi. Mies jätettiin lääkärin hoiviin.
Saman päivän iltana, jolloin lapsi ja neekerit pelastuivat hylystä, istui herra Witherington Finsbury Squaren varrella olevan asuntonsa ruokasalissa ja ihmetteli, minne "Sirkassian" oli joutunut ja miksi hän ei ollut saanut mitään tietoa sen tulosta. Herra Witherington oli yksin; hänellä oli edessään sherryä ja portviiniä, ja vaikka ilma oli hyvin lämmin, paloi uunissa pieni tuli, sillä "se näytti mukavalta", kuten herra Witheringtonin oli tapana sanoa. Hetken aikaa tarkkaan silmäiltyään huoneen kattoa, vaikka siinä ei totta puhuen ollut juuri mitään näkemistä, hän täytti uudestaan viinilasinsa ja asettui vielä mukavampaan asentoon aukaisten liiveistään kolme nappia, työntäen tekotukkansa taemmaksi päälaelle ja päästäen polvihousujensa siteet tykkänään auki polvien kohdalta. Lisäksi hän veti luokseen kaksi tuolia, jotka olivat käden ulottuvilla, laski jalkansa toiselle ja nojasi kättään toiseen. Ja miksi ei herra Witherington olisi asettunut mukavasti! Hänellä oli hyvä terveys, rauhallinen omatunto ja kahdeksantuhatta puntaa tuloja vuodessa.
Tyytyväisenä kaikkeen herra Witherington maisteli portviiniään, laski lasin kädestään ja nojautui tuolissaan taaksepäin kädet ristissä rinnalla. Tässä erittäin mukavassa asennossa hän alkoi uudestaan ajatella "Sirkassiania", jota ei ollut kuulunut.
Herra Witheringtonin isä oli erään West-Ridingissä Yorkshiressä asuvan vanhan, ylhäisen suvun nuorempi vesa. Hänellä oli valittavana neljä toimialaa, jotka aatelisnuorukaisille ovat tarjolla, nimittäin armeija, laivasto, lakitiede ja kirkko. Sotilaaksi hänestä ei ollut, hän sanoi; edestakaisin marssiminen ei ollut lainkaan mukavaa; laivasto ei myöskään kelvannut, sillä tykin laukaukset ja tuuliset ilmat eivät tarjonneet mitään mukavuuksia; lakitiede miellytti häntä yhtä vähän, hän kun ei ollut varma siitä voisiko päästä selville omastatunnostaan; kirkon hän hylkäsi myös, koska kuvitteli sitä — kaikkea muuta kuin mukavaksi.
Koko suvun kauhuksi hän hylkäsi kaikki nuo jalot toimialat, otti vanhan jörön sedän tarjouksesta vastaan toimen tämän kauppaliikkeesssä ja sai osuuden tämän vuosivoitosta niin pian kuin oli sen ansainnut. Siitä oli seurauksena, että sukulaiset käänsivät hänelle halveksien selkänsä eivätkä sen koommin välittäneet hänestä vähääkään. Hän oli loukannut suvun tunteita.
Tästä huolimatta herra Witherington oli toimessaan ahkera, pääsi muutaman vuoden kuluttua liikkeen osakkaaksi ja tuon vanhan kunnon sedän kuoltua suuren omaisuuden omistajaksi. Sen lisäksi hän ansaitsi edelleen joka vuosi suuria summia liiketoiminnallaan. Hän osti sitten talon Finsbury Squaren varrelta ja harkitsi viisaimmaksi ottaa aviosiipan.
Herra Witheringtonissa oli sentään vielä aimo annos sukuylpeyttä, joten hän päätti tarkasti valita tulevan puolisonsa. Etsittyään aikansa hän kosi skotlantilaisen aatelismiehen tytärtä; tämä herra oli tullut Leithistä Lontooseen yhdeksän tytärtä mukanaan "vaihtamaan vertaan rahaksi" — etsimään tyttärille aviopuolisoa.
Herra Witheringtonilla oli onni sattua ensimmäiseksi kosijaksi, joten hän saattoi mielensä mukaan valita yhdeksästä neidosta. Hänen valittunsa oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hieman pisamainen ja hyvin pitkä, mutta muuten verraten hauskan näköinen, ja hänen nimensä oli perheraamatun kannessa neljäntenä järjestyksessä. Avioliitosta syntyi ensin tytär, joka tämän kertomuksen alkaessa oli seitsemänviidettä ikäinen vanhapiika, ja sitten poika, Anthony Alexander, sama herra Witherington, joka juuri odotteli tietoja "Sirkassianista".
Jo herra Witherington vanhempi oli varsin mukavuutta rakastava mies, mutta vasta poika kehitti nuo varhain perimänsä taipumukset mahdollisimman pitkälle. Hän näet jakoi kaikki asiat "mukaviin" ja "epämukaviin".
Herra Witherington vanhempi toivoi, että poika jatkaisi hänen liikettään. Tämä kävikin toimistossa joka päivä mutta muuta hän ei tehnytkään. Hän oli näet havainnut, että "isä oli syntynyt ennen häntä", ts. isällä oli paljon rahaa, joka tämän täytyi luonnon järjestyksen mukaan kerran jättää hänelle perinnöksi.
Herra Witherington vanhempi sai halvauksen, jota hänen muutamia päiviä vuoteen omana maattuaan seurasi toinen halvauskohtaus. Se passitti hänet samaan hautaholviin, jossa hänen armonsa rouva Mary Witherington oli jo aikaisemmin saanut viimeisen leposijansa. Herra Witherington nuorempi — josta tässä kertomuksessa on puhe — havaitsi, jätettyään ensin neljäkymmentätuhatta puntaa sisarensa tilille, omistavansa muhkeat vuositulot sekä komean talon Finsbury Squaren varrella. Hänestä se oli mukavaa, hän vetäytyi tykkänään pois liike-elämästä ja pysyi vanhanapoikana.
Sisar Moggy oli myös naimaton, mutta on vaikea päätellä, oliko tähän syynä se, että hänen kaikkea muuta kuin kauniit kierot silmänsä pelottivat kosijoita, vai se että hän samoin kuin veljensäkin inhosi avioliittoa. Herra Witherington oli kolme vuotta sisartansa nuorempi; hänellä oli jo kolme vuotta ollut tekotukka, mutta syynä siihen oli se, että hän piti tuollaista tukkaa erittäin mukavana.
Herra Witheringtonin luonteen voi lyhykäisesti määritellä kahdella sanalla: haaveksiva ja hyväntahtoinen. Varsinkin ensin mainittu ominaisuus oli hyvin voimakkaasti kehittynyt, kuten useimmilla vanhoillapojilla. Ilman sitä siloitusta, jonka mies saa hienomman sukupuolen seurassa, hän on ainoastaan karhea kivenmöhkäle: mutta kummallista on, kuinka naiset osaavat tasoittaa ja silittää miehestä särmät.
Herra Witherington heräsi syvistä unelmistaan ja tavoitteli soittokellon nuoraa, joka hovimestarin aina oli kiinnitettävä isännän tuolin käsinojaan ennen kuin lähti ruokasalista; sillä, kuten herra Witherington aivan oikein muistutti, ei ollut ensinkään mukavaa, jos täytyi nousta kun tahtoi soittaa; niin, useammin kuin kerran hän oli miettinyt, miltä mahtaisi tuntua, jos olisi kahdeksanvuotias tytär, joka osaisi soittaa kelloa, toimittaisi sanomalehdet ja leikkaisi auki uuden romaanin.
Hän havaitsi kuitenkin, ettei tytär aina pysyisi kahdeksanvuotiaana, ja päätyi siis mietteissään siihen, että tytär voisi häiritä mukavuutta. Hän soitti uudestaan ja vaipui synkkiin mietteisiin.
Hovimestari Jonathan ilmestyi heti huoneeseen, mutta havaitessaan, että isännällä oli jotakin tekemistä, hän pysähtyi ovelle liikkumattomana, vankkana ja suorana, niin surullisen näköisenä kuin olisi ollut ovenvartijana aatelismiehen asunnossa, josta isäntää juuri viedään hautaan; sillä kuta korkeampi vainajan arvo on, sitä pitempi naama ovenvartijalla, ja tietysti sitä parempi palkka — se on itsestään selvää. Jonathan Tropp oli ollut ensin asiapoikana ja sitten kamaripalvelijana; vihdoin hän kohosi hovimestarin arvoon herra Witherington vanhemman palveluksessa; sen korkeammalle hän ei enää voinut kohota.
Sitten Jonathan rakastui, sillä hovimestarit tekevät itsensä syypääksi samanlaisiin ajattelemattomuuksiin kuin heidän herransakin. Eivät hän eikä hänen kaunis mielitiettynsä, joka oli kamarineitona toisessa aatelisperheessä, ottaneet varteen muiden ihmisten erehdysten seurauksia, vaan erosivat palveluspaikoistaan ja menivät naimisiin.
Kuten useimmat hovimestarit ja kamarineidot, jotka hankkivat oman kodin, hekin perustivat kapakan. Kuitenkin täytyy kamarineidon puolustukseksi mainita, että hän mieluummin olisi pitänyt ruokalaa, mutta Jonathan sai kaunokaisensa taipumaan huomauttamalla, että ihmisten on tapana juoda, vaikkei heitä janotakaan, mutta että he eivät koskaan syö jollei heidän ole nälkä.
Vaikka tämä huomautus pitää kyllä paikkansa, on kuitenkin aivan varmaa, ettei heidän yrityksellään ollut lainkaan menestystä. Muutamat ovat siinä luulossa, että Jonathanin pitkä, laiha ja hoikka olemus vahingoitti liikettä, koska ihmisillä on liian suuri taipumus arvostella oluen hyvyyttä kapakoitsijan enemmän tai vähemmän punaisen naaman ja paksun vartalon mukaan; missä isäntä on kuin nälkäkurki, siellä ei olut voi olla hyvää, niin pääteltiin.
Varmasti ulkomuoto merkitsee paljon tässä maailmassa, ja näyttää siltä kuin Jonathanin laihuus olisi ollut syynä siihen, että hän vähän ajan kuluttua teki vararikon; mutta se, mikä oli hänen turmionsa kapakkaliikkeessä, hankki hänelle heti toisen toimen. Muuan arviomies, joka samalla oli verhoilija ja hautausurakoitsija, näki Jonathanin, ja kun hän ymmärsi antaa arvoa tämän eriskummallisen surulliselle katseelle sekä kun hänellä oli veli, joka oli yhtä pitkä, hän tarjosi Jonathanille heti hautajaisairuen tointa. Jonathan unohti pian surra omaa muutaman sadan punnan häviötään itkiessään uudessa toimessaan monia tuhansia vainajia, ja hänen suorasta, jäykästä, patsasmaisesta ryhdistään ja pitkästä, surullisen näköisestä naamastaan hänen seisoessaan niiden portilla, joille toisen maailman portit olivat vastikään auenneet, pisti usein esiin perillisten surun ivailu. Tässä kamasaksamaailmassa ei ole suurta arvoa sellaisella surulla ja kaipauksella, josta ei makseta hyvin. Jonathan hautasi monta vainajaa, vihdoin oman vaimonsakin.
Sitä myöten oli kaikki hyvin, mutta viimein hänen täytyi haudata isäntänsäkin, hautausurakoitsija, eikä se ollut juuri hauskaa. Vaikka Jonathan ei itkenytkään saattaessaan työnantajaansa ikuiseen lepoon, hän osoitti kuitenkin synkkää surua ja joi isäntänsä muistoksi pullollisen portteria palatessaan hautajaisista ja istuessaan tovereineen tämän ruumisvaunujen katolla kuin musta varis.
Ja nyt Jonathan menetti virkansa ja semmoisesta syystä, jota useimmat olisivat pitäneet hänen parhaana ansionaan. Kaikki hautausurakoitsijat kieltäytyivät ottamasta häntä palvelukseensa siitä syystä, ettei hänelle ollut saatavissa veroistaan seuraajaa. Tässä tukalassa tilassa Jonathan tuli ajatelleeksi herra Witherington nuorempaa, jonka isää, sir Witheringtonia, ja äitiä, hänen armoaan Marya, hän oli palvellut ja lopuksi saattanut heidät hautaan.
Jonathanin onneksi herra Witheringtonin silloinen hovimestari oli juuri valmis tekemään saman hullutuksen, jonka Jonathan oli tehnyt aikaisemmin, ja niin Jonathan asetettiin uudestaan entiseen virkaansa. Totuttuun tapaan hän käyttäytyi jokapäiväisessä elämässään aivan samalla tavalla kuin ennen hautajaisissa; hän ei koskaan näyttänyt iloista naamaa, jos ei hänen isäntänsä ollut iloinen, ja silloinkin hän teki niin pikemmin velvollisuuden tunnosta kuin todellisesta ilomielisyydestä. Jonathanilla oli asemaansa verraten tavallista paremmat koulutiedot, hän oli hautausurakoitsijaa palvellessaan oppinut ymmärtämään kaikki latinankieliset lauseparret, mitä oli vainajien arkunkilvissä. Näitä lauseparsia hän vatvoi jokaisessa sopivassa tilaisuudessa.
Jonathan oli sulkenut oven ja piti yhä kädellään lukon kahvasta kiinni.
— Jonathan, sanoi herra Witherington oltuaan pitkän aikaa ääneti, tahtoisin nähdä viimeisen New Yorkista tulleen kirjeen; se on pukupöydälläni.
Jonathan ei vastannut, mutta lähti huoneesta ja tuli takaisin kirje mukanaan.
— Olen kauan odottanut sitä laivaa, huomautti herra Witherington avatessaan kirjettä.
— Niin, kauan aikaa. Aika rientää, tempus fugit, sanoi hovimestari hiljaa silmät puoliummessa.
— Toivottavasti ei ole sattunut mitään vahinkoa, jatkoi herra Witherington. Pieni serkku parka ja hänen kaksosensa! Ehkä he ovat tällä hetkellä kaikki meren pohjassa!
— Niin, herra Witherington, vastasi hovimestari, meri ryöstää monen rehellisen hautausurakoitsijan ansiot.
— Esi-isieni veren nimessä! Saattaa vielä käydä niin, että jään ilman perillistä ja minun täytyy itseni mennä naimisiin! Se olisi sangen epämukavaa.
— Ei juuri mukavaa, kertasi Jonathan. Minun vaimoni on kuollut. In coelo quies, taivaassa on lepo!
— Meidän täytyy toivoa parasta, mutta tämä epävarmuus on kaikkea muuta kuin mukavaa, lausui Witherington luettuaan kirjeen ainakin kahteenkymmeneen kertaan. Hyvä on, Jonathan, minä soitan heti kahvia. Ja herra Witherington oli taas yksin ja silmäili tarkkaan huoneen kattoa.
Serkku, nuoren Witheringtonin lemmikki, oli tavallaan sotkenut asiansa, hän oli näet vastoin vanhempiensa ohjeita rakastunut nuoreen jalkaväenluutnanttiin, jonka sukuperästä tuskin kannatti puhuakaan ja varallisuus — sitä oli ainoastaan hänen vähäpätöinen palkkansa — oli perin mitätön. Köyhillä miehillä on aina parempi onni rakkausasioissa kuin rikkailla; köyhät ovat vähemmän itsekkäitä ja ajattelevat rakastettuaan enemmän kuin itseään. Ja rakastuneet naiset eivät koskaan välitä punnita, onko heillä tulevaisuudessa kylliksi syötävää vai ei; rakastuneina heillä ei ole ruokahalua, ja luultavasti he siksi erehtyvät luulemaan, että rakkaus kyllä aina riittää korvaamaan ateriat. Valitettavasti he vain pian huomaavat, ettei se riitä. Hääpäivänä pöydän antimet melkein inhottavat, mutta myöhemmin tuntuu ruokahalu palaavan entistä suurempana.
Niin oli ainakin Cecilia Witheringtonin eli oikeammin Cecilia Templemoren laita — se oli hänen uusi nimensä — ja samoin myös hänen miehensä. Seurauksena oli, että talousarvio ylitettiin muutamassa viikossa kerrassaan pelottavasti. Cecilia kirjoitti kotiinsa, josta vastattiin hyvin ystävällisesti, että hän heidän puolestaan mielellään saa kuolla nälkään. Kun tämä neuvo ei tyydyttänyt häntä eikä hänen miestään, hän kirjoitti Anthony-serkulleen, joka vastasi, että hän tuntisi itsensä hyvin onnelliseksi nähdessään heidät pöytänsä ääressä, ja tarjosi heille asunnon Finsbury Squaren varrelta.
Tätä juuri he toivoivat, mutta asiassa oli kuitenkin vielä muutamia vaikeuksia. Luutnantti Templemoren rykmentti oli majoitettu Yorkshireen, hyvän matkan päähän Finsbury Squaresta, ja päivällisen syöminen kello 6 illalla herra Witheringtonin luona kävi vaikeaksi, kun aamulla oli pakko olla harjoituksissa kello 9. Tämän kysymyksen johdosta vaihdettiin useita kirjeitä, mutta vihdoin sovittiin, että herra Templemore myy upseerinvaltakirjansa ja muuttaa kauniin vaimonsa kanssa herra Witheringtonin luo. Niin hän tekikin ja havaitsi paljon mukavammaksi käydä kello 9 aamulla hyvän aamiaispöydän kimppuun kuin taisteluharjoituksiin.
Mutta herra Templemoressa oli todellista kunniantuntoa ja luonteenvakavuutta, jotka eivät sallineet hänen viettää laiskaa elämää. Eleltyään kaksi kuukautta mukavasti hän ilmaisi kantansa suoraan herra Witheringtonille ja pyysi tämän apua: hän halusi itse ansaita leipänsä. Herra Witherington, joka oli mieltynyt nuoreen pariin, yritti vastustella ja muistutti, että Cecilia on hänen oikea serkkunsa ja että hän itse aikoo varmasti pysyä naimattomana. Herra Templemore pysyi kuitenkin päätöksessään, ja herra Witheringtonin täytyi lopulta taipua. Eräs arvossapidetty kauppahuone halusi yhtiömiestä avustamaan Amerikassa. Herra Witherington luovutti takuusumman, ja pari viikkoa myöhemmin herra ja rouva Templemore matkustivat New Yorkiin.
Herra Templemore oli toimelias ja älykäs mies; onni suosi häntä, ja hän laski voivansa palata muutaman vuoden kuluttua varakkaana miehenä kotimaahan. Mutta toinen vuosi heidän Amerikkaan tulonsa jälkeen oli kovin tautista aikaa; keltakuume raivosi, ja niiden tuhansien uhrien joukossa, jotka se ryösti manalaan, oli myös herra Templemore, joka kuoli kolme viikkoa sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli saanut kaksoset.
Yhtiö, jossa herra Templemore oli ollut osakkaana, täytti hänen paikkansa, ja herra Witherington tarjosi serkulleen entisen turvapaikan, jota tämä nyt surullisen ja odottamattoman menetyksensä takia suuresti kaipasi. Kolmessa kuukaudessa rouvan asiat olivat järjestyksessä; miespalvelijansa Kokon sekä kahden neekerinaisen seuraamana — muita ei saatu lähtemään tälle vaaralliselle matkalle — hän astui hyväksi tunnettuun laivaan, jonka nimi oli "Sirkassian", matkan määränä Liverpool.
Ne, jotka satamassa olivat nähneet, kuinka muhkeana "Sirkassian" levitti purjeensa tuuleen, eivät juuri osanneet aavistaa, mikä kohtalo sitä odotti, vielä vähemmän se johtui laivalla olevien mieleen. Luottamus on juuri merimiehille tunnusomaista, ja heillä on onnellinen kyky herättää sama luottamuksen tunne kenessä tahansa, joka on heidän kanssaan.
Alkumatka sujui onnellisesti, mutta Eurooppaa lähestyttäessä tapahtui onnettomuus.
Kova, kolme vuorokautta kestänyt luodetuuli oli ajanut "Sirkassianin"
Biskajan lahteen; oli puoliyö, ja tuuli näkyi olevan asettumaan päin.
Kapteeni, joka ei ollut koko aikana hievahtanut kannelta, kutsui sinne
nyt ensimmäisen perämiehen.
— Oswald, sanoi kapteeni Ingram, myrsky on heikkenemässä, ja luulen, että se huomiseen mennessä on temmeltänyt itsensä uuvuksiin. Minä menen levolle pariksi tunniksi. Ilmoittakaa minulle, jos jotakin tapahtuu.
Oswald Bareth, pitkä, jäntevä, komea amerikkalainen, tähysteli mitään sanomatta pitkän aikaa kiinteästi taivaanrantaa.
— Minä en ole samaa mieltä kuin te, kapteeni. Suojan puolella ei näy ensinkään olevan toivoa selkenemisestä. Tuuli vain vähän vetää henkeään puskeakseen sitten kahta kiukkuisemmin, uskokaa minua.
— Tuulta on nyt kestänyt kolme vuorokautta, virkkoi kapteeni.
Suvituuli ei tavallisesti kestä kauempaa.
— Se on kyllä totta — mikäli ei toinen tuuli tule heti perässä, sanoi perämies. Sää ei näytä kauniilta. Tuuli yltyy uudestaan, se on yhtä varmaa kuin että Virginiassa on käärmeitä.
— Olkoon niin, jos niin on säädetty, oli kapteenin luja vastaus. Tähystäkää tarkkaan, Bareth, älkääkä hievahtako kannelta; jos tulee asiaa, niin lähettäkää joku miehistä sanomaan minulle.
Kapteeni meni hyttiinsä. Oswald katsoi kompassiin, lausui muutaman sanan peränpitäjälle, antoi pari voimakasta läimäystä muutamille saumoja tilkitseville miehille, pani suuhunsa uuden mällin ja alkoi silmäillä taivasta.
Taivaankantta tummensi muita mustempi ja synkempi pilvenhattara, joka leveni keskitaivaalle ja jonka alapää hipoi näköpiirin rajaa tyynen puolella. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen oli Oswaldin huomio ollut kiintyneenä tähän, kun hän näki heikon salaman purkautuvan pilven synkimmästä kohdasta; sitä seurasi toinen voimakkaampi. Äkkiä tuuli taukosi, ja "Sirkassian" kohosi suoraksi kaltevasta asennostaan. Sitten myrsky alkoi taas vinkua ja painoi laivan uudestaan kallelleen. Seurasi vielä salama ja kaukainen jyrähdys.
— Temmeltänyt itsensä uuvuksiin, sanoi kapteeni! Aavistin, että pahin tuuli on vielä tulematta, mutisi Oswald itsekseen alinomaa tarkaten taivaankantta.
— Kuinka laiva tottelee peräsintä, Matthew? kysyi Oswald ja meni peräpuolelle.
— Se sujuu jotenkin, kun ohjaa hiukan ylätuuleen.
— Minä vähennän joka tapauksessa apinapurjeen. Pojat, perään, kootkaa apina! Pitäkää kiinni jalusnuorasta, kunnes purje on kiinni, muuten se paukkuu ja pelottaa naismatkustajat järjiltään. Jaa, jaa, jos minä joskus saan oman laivan, en milloinkaan ota matkaan naisia… en, en rahastakaan.
Salamat risteilivät ilmassa, ja niitä seuraavat ankarat jyrähdykset osoittivat, että ukkosilma läheni lähenemistään. Vettä tuli kuin saavista kaataen, tuuli heikkeni, yltyi jälleen, taukosi tykkänään, muutti suuntaansa piirun tai pari. Läpimärät purjeet liehuivat ja paukkuivat.
— Enemmän ylätuuleen, Matt! huusi Oswald samassa kun kaikki kannella olijat silmänräpäykseksi sokaistuivat lähelle iskevän salaman häikäisevässä valossa ja olivat menettää kuulonsa sitä seuraavassa jyrähdyksessä. Tuuli kiihtyi, heikkeni, äkkiä tuli haudantyyni. Purjeet riippuivat velttoina raakapuista, sade valui virtanaan ja laivan keikkuessa edestakaisin aaltojen välissä tuli synkkä pimeys.
— Joku ilmoittamaan kapteenille! huusi Oswald. Totta tosiaan myrsky on nyt niskassamme. Märssypurjeen olisi pitänyt olla koossa, mutta enhän minä ole kapteeni. Purjeet kokoon, pojat, hän jatkoi, sukkelaan, sukkelaan! Tämä ei ole lapsenleikkiä!