BRAND.
HÄNEN ÄITINSÄ.
EINAR, taidemaalari.
AGNES.
VOUTI.
LÄÄKÄRI.
ROVASTI.
LUKKARI.
KOULUMESTARI.
GERD.
TALONPOIKA.
HÄNEN PUOLIKASVUINEN POIKANSA.
TOINEN TALONPOIKA.
ERÄS NAINEN.
TOINEN NAINEN.
KIRJURI.
PAPPEJA ja VIRKAMIEHIÄ.
KANSAA, MIEHIÄ, NAISIA ja LAPSIA.
KIUSAAJA ERÄMAASSA.
NÄKYMÄTTÖMÄIN KUORO.
ÄÄNI.
(Toiminta tapahtuu nykyaikana Norjan länsirannikolla, osaksi eräässä vuonokylässä, osaksi sen ympäristössä.)
(Avoin, lumipeitteinen vuoriseutu. Sankka ja raskas usva; ilma kostea, hämärä.)
BRAND mustassa puvussa, seljässä laukku ja kädessä sauva, hapuilee länttä kohti. TALONPOIKA puolikasvuisine poikineen seuraa häntä jäljempänä.
TALONPOIKA (huutaa).
Hoi, vieras! Kovin kiiruhdat!
Miss' olet!
BRAND.
Täällä.
TALONPOIKA. Uppoat; ei sauvoansa loitommaksi voi nähdä tässä usvasäässä —
POIKA.
On railo jäässä!
TALONPOIKA.
Railo jäässä!
BRAND.
En tietä keksi kauvemmaksi.
TALONPOIKA.
Seis, Herran tähden, vieras, seis!
Tuo hauras jää sun hautaan veis.
BRAND (kuuntelee).
Vait! Kosken kuulen pauhinaa.
TALONPOIKA. Käy virran kuohut meidän alla, — ne kuiluun syöksyy pauhaamalla ja meidät kaikki ahmoaa.
BRAND.
Mun täytyy eespäin! Opas, hoi!
TALONPOIKA.
Vaan sit'et ihmisvoimin voi.
Kas, kuin on tässä heikko jää!
Seis, tai sun kuolo yllättää!
BRAND.
Mun täytyy — viest' on mahtavan.
TALONPOIKA.
On kenen viesti?
BRAND.
Jumalan.
TALONPOIKA.
Ja ken sä itse?
BRAND.
Pappismies.
TALONPOIKA. Voit olla sekin, kukaties; vaan vaikka oisit piispakin, niin käyt sä kuolon kourihin jo ennen päivän koittoa, jos kuilun yli aiot sa. (lähestyy varovasti houkuttaen.) Liet viisas, opinkäynyt myös, mut yli voimais nyt on työs. Äl' ollos jäykkä, ylpeä, meill' yksi vain on elämä; jos hukkaat sen, se minne vie? On eessä peninkulman tie ja usva sankka, kaamea — voit veitsin sitä silpoa.
BRAND. Jos usvaa meillä tiellä lie, ei virvatuli harhaan vie.
TALONPOIKA. Vaan tuolla railot ammottaa, ne meille turmaa ennustaa.
BRAND.
Me yli käymme.
TALONPOIKA.
Vedenkin?
Ken lupaa paljo, vähän täyttää.
BRAND. Jos uskot — niin, sen Kristus näyttää voit vettä käydä jalkaisin.
TALONPOIKA. Niin ennen muinoin; mutta nyt näin kuolon helmaan heittäydyt.
BRAND.
Siis hyvästi! (aikoo mennä):
TALONPOIKA.
Sä sinne jäät!
BRAND. Jos Herran tahto niin on vaan, käyn riemuiten mä kuolemaan.
TALONPOIKA (hiljaa).
Hiis vieköön hullut, hurjapäät!
POIKA (puoleksi itkien). Pois käänny, taatto kultainen, tuolt' uhkaa ilma ukkosen.
BRAND (pysähtyy ja lähestyy jälleen). Mies, kuule, äsken sanoithan, sun tyttös päässä lahdelman par'aikaa vuottaa kuolemaa; vaan häntä kuolo kammottaa, jollei hän sua nähdä saa.
TALONPOIKA.
Niin, Jumal'auta, viesti ties.
BRAND.
Sait tähän päivään aikaa, mies?
Niin sain.
BRAND.
Et muuta?
TALONPOIKA.
En.
BRAND.
No, siis?
TALONPOIKA.
En mennä voi, jos veis mun hiis!
BRAND. Mies, ruplaa sata antaa voisit, jos autuaana kuolis hän?
TALONPOIKA.
Sen annan.
BRAND.
Kaksi?
TALONPOIKA. Mannut, maan mä annan, jos vain tiedon toisit: sai raukka lopun autuaan.
BRAND.
Vaan antaisitkos elämän?
TALONPOIKA.
Hä? Elämänkö? Veikko, — —!
BRAND.
Niin.
TALONPOIKA (kynsii korvallistaan).
Ei mennä sentään joutaviin!
Nimessä Jeesus Kristuksen,
ken hoitais vaimon, lapset, — ken?
BRAND.
Äit' oli Jeesuksellakin.
TALONPOIKA. Mut se ol' ennen muinoisin, kun nähtiin moni ihme, taika; vaan nyt on meillä toinen aika.
BRAND. Noin et käy tietä elämän; et tunne Luojaas, ei sua hän.
TALONPOIKA.
Oot kova mies.
POIKA (vetää isäänsä käsivarresta).
Pois isä, hoi!
TALONPOIKA.
Niin, niin, vaan hänt' en jättää voi.
BRAND.
Et voi?
TALONPOIKA. Näät sun jos jättäisin nyt yön ja usvan vaaroihin ja kylällä kun kerrottais, ett' oltiin me sun seuranais, niin saisin haasteen käräjiin — Jos uppoot suohon, railohon, mä rautoihin saan tuomion.
BRAND.
Sä Luojas tähden kärsit niin.
TALONPOIKA.
Hiis muiden tähden kärsi tässä,
on huolta kullai elämässä.
Pois tule!
BRAND.
En.
(Kaukaa kuuluu jylhää jyminää).
POIKA (kirkaisee).
Se vyöry on!
BRAND (talonpojalle, joka on tarttunut häneen käsiksi).
Heit' irti!
TALONPOIKA.
En.
BRAND.
Heit' irti!
POIKA.
Pois!
TALONPOIKA (painiskelee BRANDin kanssa).
En heitä, vaikka lempo ois! —
BRAND (riuhtautuu irti ja heittää talonpojan maahan). Se juuri, jota huudat niin, sun kyllä viekin helvettiin.
(Poistuu.)
TALONPOIKA (istuu hieroen käsivarttaan).
Se vasta pappi, lempo vie!
Vaan Luojan työt' ei tämä lie.
(huutaa noustessaan).
Hoi, pappi!
POIKA.
Hän on tuolla noin!
TALONPOIKA.
Niin, niin, mä hänet nähdä voin.
(Huutaa uudestaan.)
Hoi, kuule, tokko muistat sa,
miss' erkausimme polulta!
BRAND. Ei sulle tarvis osviittaa — sä käyt jo tietä laveaa.
TALONPOIKA. Jumala suokoon, ett' ois niin, me suojiin päästäis lämpimiin.
(Poistuu poikansa kanssa itään päin.)
BRAND (ilmestyy korkeammalla ja kuulostelee sinnepäin, mihin talonpoika katosi).
Tuo raukka kotiin kyhnystää —! Jos hällä tahdon voimaa ois ja kyky vain ois hältä pois, niin voisin tietään lyhentää; ja verisinkin varpahin mä häntä riemuin kantaisin. Mut avun turhan sille soi, ken sit' ei tahdo, mit' ei voi. (Käy edemmäs.) Niin henki, henki; sepä vasta on muka kallis maailmasta! Se raukastakin niin on kallis, ettei hän hengen mennä sallis, ikäänkuin autuus ihmisten ois hinta hänen hengellen. Hän, Luoja nähköön, paljo päästäis, vaan hengen, hengen — sen hän säästäis. (Hymyilee kuin muistelmissaan.) Mä muistan lasna seikkaa kaksi ne naurutaudin mulle toi; ja koulutäti nuoskeaksi hän seljän silloin piiskaroi. Mä nauroin miettiessäin, että ois yökkö, joka pelkäis yötä, ja kala kammoovainen vettä. — Ja vaikka kuin mä teinkin työtä, en saanut näitä mielestäin; ne väikkyi aina edessäin. Ja missä naurutaudin syy? Se siinä juuri ilmestyy, ett' toista on, kuin tulis olla, ja täytyy kantaa kuorma vain, vaan tekee senkin vaikertain. Tuon kumman yökön, kalan lainen on melkein joka kansalainen. Kun syvyyden hän luotiin työhön ja elon raskaan mustaan yöhön, niin yö nyt häntä peljättää. Hän kuilun kitaa säikähtää ja pelkää tähtitaivastansa ja huutaa päivää tuskassansa. (Seisahtuu hetkeksi, hämmästyy ja kuuntelee.) Mä mitä kuulen? Laulu soi ja nauru sekaan ilkamoi. Kas nyt: hurraa! soi vuoritiellä, ja toinen, kolmas kerta siellä. Jo koittaa päivä, usvat haihtuu ja pimeys vuoristoksi vaihtuu. Nään tuolla joukon iloisen nyt huomenkoissa kukkulalla ja varjot leikkii lännen alla — siin' ero tehdään kätellen. Muut itään käy, sen nähdä voin, vain kaksi länteen loittonee; nyt viime tervehdys! kas noin, siell' lakit, huivit lentelee. (Aurinko tulee yhä selvemmin usvista esille, BRAND seisoo kauvan äänetönnä katsellen tulijoita.) Nyt kultaa heidät valonvyö. Ja on kuin tieltään väistyis yö, lois kangas kanervoitaan teille ja taivas hymyileisi heille. Kai sisarukset. Käsikkäin he kangastietä tepsuttaapi, töin impi maata koskettaapi ja mies on norjin, mitä näin. Nyt tyttö väistyi, kaikkos pois, kun toinen syleillynnä ois; he leikkii, kilvan karkeloi ja nauru niinkuin laulu soi.
(EINAR ja AGNES keveissä matkapuvuissa, hengästyneinä ja lämpiminä tulevat veikeillen lakeuden poikki. Usva on haihtunut; kirkas suviaamu heloittelee tuntureilla.)
EINAR. Kesäperhoni, Agnes, sä kultaisin, sinut leikiten kiinni jos saisin! kudon verkon mä hienon ja silmukat teen sulolauluin tenhoavaisin.
AGNES (tanssii takaperin edellä ja väistyy aina hänen tieltään). Kesäperho jos lien minä hentoisin, suo juoda mun kukkien mettä, ja jos sinä leikkikin valmis liet, mua pyydä kuin virtojen vettä.
EINAR. Kesäperhoni, Agnes, sä kultaisin, on verkko jo valmiina mulla, ei auta nyt karkelo keijuisen — on ansa jo kaulassa sulla!
AGNES. Kesäperho jos välkkyväsiipinen lien, minä leikissä leijaten häilyn, ja verkkoosi hienoon jos minut saat, toki kai minä siiviltä säilyn?
EINAR. Käsin hellin mä kantelen perhostain ja sen rintani pohjahan telkeen; elinpäiväsi siellä sä leikkiä voit iloluontosi armahan elkeen.
(Huomaamattansa ovat he lähestyneet jyrkkää kallionkulmaa
ja seisovat nyt sen reunalla.)
BRAND (huutaa heille).
Seis, seis! Te kuiluun suistutten!
EINAR.
Ken huutaa?
AGNES (viittaa ylös).
Kas!
BRAND.
Seis paikallenne!
Siin' onhan reunat kuilujen
jo aivan alla jalkojenne.
EINAR (kietoo käsivartensa Agneksen vyötäisille ja huutaa nauraen).
Ei hätää meillä molemmilla!
AGNES.
Meill' onhan elo leikitellä!
EINAR. Kuin perhot päivän heltehellä me tuhat vuotta kisasilla.
BRAND.
Vai silloin uppootte te vasta?
AGNES (heiluttaa harsoaan).
Ei, silloin tuonne maailmasta.
EINAR. Vuostuhat ensin riemuitaan; häälamput loistaa joka ilta ja kun me lähtään hippasilta —
BRAND.
Niin sitten?
EINAR.
Taivoon palataan.
BRAND.
Vai niin, kai tullettekin sieltä?
EIRAR.
Niin tietysti — ja pois nyt tieltä!
AGNES. Mut sentään kaikkein suorimmin vain laaksost' tuolla vuoren alla.
BRAND. Vaan tuonnottain kun katselin, näin teidät kosken kaltahalla.
EINAR. Niin, siellä äsken erottiin me ystävistä parhaimmista; me sylitysten suudeltiin ja juotiin nuoruusmuistelmista. Sä alas tullos! Kerron sulle kuin meitä Herra hemmottaa ja kuin Hän ain' on hyvä mulle —! Hyi, viluinen et olla saa! Kas niin! Suo päivän lämmittää! Oon maalari, se tietäkää, ja se jo kaunis lahja on, kun aatteet saapi lentohon ja värit virkoo elämään kuin kevätperhot siivillään. Mut suurimman mä lahjan sain, kun Agnes huoli lemmestäni! Ma lännest' tulin matkaltain ja maalireppu seljässäni —
AGNES (vilkkaasti). Hän oli reipas, voimakas kuin voittorikkain kuningas ja taisi tuhat lauleloita, niin soinnukkaita, ihanoita!
EINAR. Mun ilmestyissä seutuville ol' Agnes tullut vieraisille. Hän etsi ilmaa vuoriston ja metsää, päivää auringon. Mun tänne Luojan ääni toi: sä kauneus etsi kankahilta ja metsävirran vieruksilta tai sieltä, missä taivaan rantaa vapauden tuuli pilvet kantaa! — Näin rinnassani sävel soi. Tein silloin taulun parhaimpani: loin ruusunsulot poskipäille ja silmiin onnen voittamani ja huulet, auvon hymyn näille —
AGNES. Vaan mitä loit, et nähnytkään — joit elon maljan sokeasti, ja hankit taaskin lähtemään ja tartuit sauvaan rotevasti —
EINAR. Mi liekkin silloin muistuttanut: sä kosinnan oot unhottanut! Mä kosin, suostumuksen sain ja nyt on Agnes omanain. Ja tohtori, hän riemastui ja aallokossa onnen ui; me päivää kolme juhlittiin ja laulettiin ja tanssittiin ja nuoret kunnan pastorista ja voudista ja tuomarista ol' illat siellä. Kartanon kun heitin kera nuorison, ei loppu tullut juomingille; näät ahon poikki tunturille he seuras kanssa lippujen ja köynnösniekka hattujen.
AGNES. Me karkeloitiin kaikki tässä näin parittain tai ympyrässä.
EINAR.
Ja onnen maljat tyhjettiin —
AGNES.
Ja kesä-ilta laulettiin —
EINAR. Ja pohjan usma väistyi pois, kuin meitä palvellut se ois.
BRAND.
Nyt minne matka —?
EINAR.
Kylällen.
AGNES.
Mun koti siell' on lapsuuden.
EINAR. Mut ensin käymme kukkuloilla ja sitten vuonon pohjukkaan; me häihin Ägir-valjakoilla näin kiidätämme appelaan, — ja sieltä kohti länttä saamme kuin ensi retken joutsenet —!
BRAND.
Ja siellä —?
EINAR. Siell' on onnelamme, on ääretön kuin toivehet tuo sadunkaunis kultalamme. Näät tänään, suvisunnuntaina, vaikk' kankahalla, papitonna, elämä suotiin surutonna näin karkeloida onnekkaina.
BRAND.
Sen kuka soi?
EINAR. Tuo seura nuorten. Ja joka myrskytuuli vuorten se kera maljain manattiin pois onneamme uhkaamasta, pois toivojemme kultalasta. Pois sanat myöskin suudeltiin, ne, jotka myrskyn tuoda vois, ja matkallemme toivottiin, ett' ilo aina kolmas ois.
BRAND.
Jää Herran haltuun!
(Aikoo lähteä.)
EINAR (hämmästyy ja tarkastaa häntä lähemmin). Kuuleppas! kun tarkastelen kasvojas, niin tuntuu —
BRAND (kylmästi).
Teitä tunne en.
EINAR. Vaan kuitenkin, kun katselen — me koulu-aikaan, muistelen —
BRAND. Niin, koulututut kukaties; vaan koulupoika nyt on mies.
EINAR (ajatellen itsekseen).
Se hänkö toden totta ois?
(Huudahtaa äkkiä)
Se onhan Brand, no, myönnä pois!
BRAND.
Sun tunsin ensi hetkestä.
EINAR. No terve, terve, ystävä! Vaan katsos tänne! Tuommoinen sä olit aina ennenkin: ijäti itsekylläinen, et tullut koskaan kisoihin.
BRAND. Mä olin vieras joukossanne — ja eteläistä luontoanne en tuntenut; se toist' on maata kuin minä, lapsi vuoriston; en perhona mä lentää saata, mun kehto kukkuloilla on.
EINAR.
Sun kotis eikös tänne näy?
BRAND.
Sen kautta juuri tieni käy.
EINAR.
Sen kauttako? Siis täältä pois?
BRAND.
Niin ohi siitä matka ois.
EINAR.
Sä olet pappi?
BRAND (hymyilee).
Kappalainen.
Kuin metsän jänö juoksevainen
mä asun milloin missäkin.
EINAR.
Ja nyt sun tiesi minne antaa?
BRAND (nopeasti, vaan tylysti).
Sit' ällös kysy?
EINAR.
Kuinka niin?
BRAND (muuttaa ääntänsä). Se laiva, joka teidät kantaa, vie minut myöskin mukanaan.
EINAR.
Mun sulhasorhi! Hei, hurraa!
Hän meidän kanssa matkustaa.
BRAND.
Mut minä hautajaisiin saan.
AGNES.
Ken kuollut on?
EINAR.
Ken haudataan?
BRAND.
Sä kutsuit häntä Luojaksesi.
AGNES (väistyy).
Pois, Einar!
EINAR (Brandille).
Kautta autuutesi
BRAND. Jumala orjain, mammonan jo vihdoin joutaa hautahan. Nyt koittaa päivä, poistuu yö, ja päättyy Hänen päivätyö. On aika teidän oivaltaa, tuo vanhusparka sairastaa.
EINAR.
Sä itse, Brand, oot sairas mies!
BRAND. Niin sulle näyttää, kukaties. Mut terve, reipas kuitenkin kuin honka, joka latvuksin noin ilman kupukantta piirtää. Vaan aika, joka vuoret siirtää, On sairas nyt ja ärryksellä. Vain kuherrella, leikitellä nyt tahdotaan; ja uskotaan noin puolittain; mut annas vaan, kun katse selvä tulis olla, on koko polvi hunningolla. Ja yhden lastattaisiin selkään nyt koko elon taakka, pelkään, hän muka otti huolet pois, ja kärsi suuren rangaistuksen, ett' teidän helppo olla ois, sais toiset tanssiin oikeutuksen; — niin, tanssi vain, mut minne päin, On toinen seikka, ystäväin.
EINAR. Tuon ymmärrän mä sävelen, se vanha viisu pappien; sä kuulut nuorten lahkohon, jost' elo, ilo turhaa on; se helvetillä maailman myös tahtois häätää tuhkahan.
BRAND. En ole kirkon kyytiruuna, en puhu pappein saarnasuuna, en ehkä kristitty mä lie. Mut tiedän vain, mä olen mies, ja syövän tunnen myös kenties, mi meiltä ydinvoiman vie.
EINAR (hymyilee). En kuullut ennen milloinkaan, ett' elon riemu pilaa maan.
BRAND. Se sit' ei teekkään; riemu ei se ollut, joka voiman vei. Jos kerran aiot riemuita, niin nauti iltaan aamusta, vaan ällös nyt sä ollos toista kuin jälkeen vuoden, puolentoista. Mit' olet, ollos kokonaan, ei miesi taivu jakamaan. On aate selvä Bacchuski, mut irvikuva juomari; Sileenus myös on ihana, mut ruma lallusjuoppona. Käy vain sä järvi järveltä, kysele miesi mieheltä, niin kuulet, kukin tapoihin on hiukan itsekutakin. On sunnuntaiksi vakavuutta ja hiukan isäin uskoa, on illatsuissa iloisuutta, kuin oltiin isäin aikana — on lämpöäkin sydämmissä, kun lauleskellaan sävelissä, mitenkä kansa piskuinen on vapaa lailla isien; kun luvataan, niin tuhlataan, kun täytetään, niin tingitään, ja kun on yhteiskysymys, niin ollaan sanoin ilkimys. Mut ansioissa, vioissaan ain' ollaan osittaisin vaan. Vain murtoluku pientä, suurta, ei pahaa eikä hyvää juurta; näin menee kaikki alle penkin; näät osa tappaa jäännöksenkin.
EINAR. On pilkanteko helppoa, mut sääli sentään kaunista —
BRAND.
Niin kyllä, — vaan ei tervehintä.
EINAR. No niin, me kansaa syntisintä ett' ollaan, siihen suostun kyllä; mut millä kumman hyppelyllä sä tästä joudut Jumalaan, mi muka uuteen vaihdetaan?
BRAND. Oot taiteilija, ystävä, sun Jumalas, se näytäppä! Sa oothan hänet maalannut ja sillä monta hurmannut. Hän sinust' on kai vanha mies?
EINAR.
No niin?
BRAND. Ja harmaa kukaties? Siis harmaa, ukko kaljupää ja parta hohtava kuin jää, ja lempeä, mut siksi tuima, ett' toki pelkää lapsi huima. Sä teitkö hälle tohvelitkin? en väitä poikki enkä pitkin, mut kalotti ja kakkulat, ne hälle varmaan sopivat.
EINAR (vihaisesti).
Mit' tarkoitat?
BRAND. Tuo juuri on Jumala kansan, alhaison. Katoolisest' on Kristus lapsi, vain avuttuutta, viattuutta ja teist' on Luoja harmaahapsi, mi puuttuu voimaa, tarmokkuutta. Kuin paavillakin vallastansa on kohta yksin avaimensa, niin myöskin Herra voimassansa on viety turviin kirkkojensa; elämä toist' on, usko toista, ei välijuovaa kenkään poista; jos onkin henki kokonaista, niin elo sentään puolittaista. Ja siksi moinen heikko kansa, myös heikoks kuvaa Jumalansa, kun herpoo heimon voima niin, se Luojan pukee kalottiin. Jumala tuo ei ole mun! Mun myrsky on, vain tuuli sun. Mun tammi vankka, näre ei, min tuulet tahoillensa vei; kuin Herkkuleen on voima sen, ei vaappuvaisen vanhuksen, jymyllä ukkos-salamain myös keskelt' orjantappurain hän puhui kerran Moosekselle kuin jättiläinen kääpiölle. Ja Gibeoonin laaksossa hän auringonkin seisahutti, ja ihmetöitä luomalla hän kansat voitti, kauhistutti, hän vieläi ihmetöitä lois, jos kansa vain ei veltto ois.
EINAR (hymyillen epävarmana).
Sinäkö kansan uudistat?
BRAND. Niin teenkin, totta tosiaan — nuo kurjat miestä kaipaavat, ma synnyin siksi maailmaan.
EINAR (ravistaen päätään). Jos päre hiukan sauhuaa, sen viisas sammuttaapi vasta, kun lyhtyhynsä valon saa; vain uus vie vanhan maailmasta.
BRAND. En uutta luoda tahdokkaan, ikuisen vanhan voimaan vaan; en kirkkoja, en dogmejansa ma tahdo tehdä vahvemmiksi, ne ihmistyöt' on alkuansa ja lopun myöskin juuri siksi ne ihmiskätten kautta saa. Näät kaikki luotu katoaa; sen ruoste raiskaa, syöpi koi, se siksi väistyäkin voi, kun uudet muodot mullistaa. Mut yks on aina ennallaan: tää ikihenki onpi maan, se orjuudesta kahleiden sai eloon kera keväimen, mi lihan vallast' uskollansa nous hengen luokse, kotiansa. Tuo henki pois on hutiloitu, se vanhan uskon kautt' on voitu; — mut näistä sielun sirpaleista ja paikatuista kappaleista ja näistä päistä, käsistä on kokonaisuus syntyvä, ja Herra miehen nähdä voi taas nuorra, joksi muinoin loi hän Aataminsa.
EINAR (keskeyttäen). Paras lie, jos eroamme.
BRAND. Tuoss' on tie, mi lännen kautta vuonoon vie ma pohjoist' tulen polkua.
EINAR.
Hyvästi, pappi ankara!
BRAND (laskeutuessaan takaisin kääntyen). Eroita valo virvasta, elämä suurt' on taidetta.
EINAR (väistävällä kädenliikkeellä). Niin, mullistellos kaikki vaan, ma uskon vanhaan Jumalaan.
BRAND. Ja sinä sauvat hälle kanna, mun vanhus hautaan viedä anna.
(Laskeutuu polkua).
EINAR (jää äänetönnä katsomaan Brandin jälkeen).
AGNES (seisoo ajatuksissaan, säpsähtää äkkiä, näyttää levottomalta ja kysyy):
Painuiko päivä?