Nämä pikku kuvat, jotka ovat otetut suurenmoisten yksityisten ja julkisten tapausten runsaasta varastosta Kustaa II Adolfin, kuningatar Kristinan ja kahden Kaarlen ajan kehyksistä, muodostavat yhteensä pääpiirteet erään miehen elämänvaiheista, miehen, joka mökin tuvasta kohosi huomattavaan yhteiskunnalliseen asemaan. Ne ovat syntyneet erään ajatustenvaihdon johdosta muutamassa yksityisessä piirissä, jossa pohdittiin entisyyden ja nykyisyyden kysymyksiä, sitä, mikä muinoin oli yksityisten samoinkuin yleistenkin pyrkimysten päämääränä ja mikä nyt on. Niiden päähenkilöt voi sentähden pitää aikansa sotaisen luonteen ilmausmuotoina, ajan, joka asetti sotilaan suuruuden ylöspäin pyrkivän miehen toiminnan maaliksi, samoinkuin meidän aikamme toisenlaisine maailmankatsomuksineen asettaa rauhallisen työn suuruuden lahjakkaampien henkien päämääräksi.
Erään järven rannalla — muutaman niistä kauniista metsäjärvistä, joista Smålanti on niin rikas — istui kaksi pikku tyttöä leikkien kukilla, jotka kasvoivat heidän ympärillään, leppoisan suvituulen liidellessä niityn ylitse ja huojutellessa kukkien vanoja, hyväillessä lasten kiharapäitä ja pannessa järven peilipinnan väreilemään. Aurinko oli menossa mailleen, ja metsästä lähimmältä vuorelta kuuluivat paimenlaulun sävelet.
"Se on Pekka, torpanpoika!" selitti toinen tytöistä, joka saattoi olla kymmenen vuoden korvilla, ihmeen kaunis lapsi, vaikkakin hipiä oli hieman tumma. Mutta hänen silmänsä säteilivät kuin kaksi tähteä ja antoivat eloa ja loistetta koko hänen olennolleen.
Tämä oli Susanna Witte, Kasper Witten tytär, erään hollantilaisen, joka oli astunut Ruotsin sotapalvelukseen ja asui Stensjön herraskartanossa Svenarumin pitäjässä. Hänen leikkitoverinsa oli pieni sinisilmäinen, valkokutrinen tyttö, joka näytti paria vuotta nuoremmalta kuin Susanna. Hän oli Johan Niilonpoika Skytten tytär ja oli tullut joksikin aikaa vierailemaan Stensjöhön. Tämä Johan Niilonpoika oli muuten mies, joka eleli hiljaisuudessa, jollaikaa hänen kolme veljeään samoin kuin niin monet muutkin tähän aikaan voittivat arvoa ja kunniaa ja vihdoin aateluuden.
"Tiedätkös, hän, samainen Pekka, osaa niin monta laulua ja satua", jatkoi Susanna, "jottei niillä, tiedätkös, ole lainkaan loppuakaan. Näetkös, tuolla hän tulee näkyviin kalliontöyräällä, näetkös, ja vuohet hyppelevät hänen ympärillään. Pian saat kuulla, kuinka hän alkaa laulaa keijukaisista, jotka karkeloivat täällä niityllä, kun kuu paistaa korkealla taivaalla, tai ritarista, joka ratsasti vuoresta ilmoille, tai vuorenhaltian tyttärestä, joka seisoo niiaillen kynnyksellä."
Anna kuunteli tarkkaan mitä hänelle kerrottiin ja hänen kasvoistaan näkyi selvästi, että hän halusi itse kuulla mainittuja lauluja, vaikkakin hän samalla värisi joko ihastuksesta tai pelosta.
"Mutta luuletko, Susanna", kuiskasi hän painautuen leikkisiskoonsa kiinni, "luuletko, että tohdimme odottaa auringonlaskua ja keijukaisia… Täällä niityllä on niin hiljaista ja yksinäistä, minua pelottaa, tiedätkös…"
"Hiljaa, Anna,", kuiskasi Susanna, "mitä lörpötteletkään… voitko pelätä jotakin niin ihmeen kaunista kuin keijukaisten karkeloa… Sanotaan myös näkin toisinaan soittavan täällä ruohikossa, ja tätä kaikkea tahtoisin niin mielelläni nähdä ja kuulla, ja tänä iltana sopisi se niin hyvin, kun äiti on yksin kotona eikä kukaan löydä meitä täältä niityltä näin kaukaa. Kas, nyt aurinko laskee, kas, nyt pilkottaa se vain kuten kultainen nappi vuorenhuipun takaa… Oi, kuinka hauskaa, Anna!"
Ja säteileväsilmäinen, haaveellinen tyttö taputti pieniä kätösiään ja suuteli ihastuksissaan leikkisiskoaan. Tämän posket vaalenivat entistäänkin kalpeammiksi, ja hän tohti tuskin hengittää, ja silmät olivat kyyneliä tulvillaan.
Mutta aurinko vaipui metsän taa, ja hämärä levitti siipensä yli niityn ja järven, josta alkoi kohota ohut usva ja liukua keveäin, liiteleväin haamujen tavoin tuulen henkäysten ajelemana. Ja paimenpoika lauleli kallion kielekkeellä parhaita laulujaan. Hän oli niin lähellä, että saattoi selvään nähdä molemmat tytöt, jotka itsekin näyttivät parilta keijukaiselta kukkien keskellä järven rannalla. Hän lauloi parhaallaan näkistä, joka istui suruissaan aalloissa ja toivoi rauhaa ja sovintoa.
Ja aivan kuin hän, laulun näkki, tosiaankin istuisi kaislikossa, kuului järveltä kevyttä kahinaa ja hiljaista loisketta. Molemmat tytöt nousivat nopeasti.
"Siellä on näkki", huudahti Anna ja alkoi juosta niittyä poispäin. Rohkeampi Susanna seisoi paikallaan ja kääntyi järvelle päin. Mutta hänenkin poskensa kalpenivat ja hän alkoi juosta.
"Odottakaa, odottakaa, lapset!" kuului silloin huuto, ja mustaverinen mies astui esiin ruovikosta, jossa saattoi nähdä venheen kokan. "Älkää peljätkö, en tee teille mitään pahaa… Voitte uskoa minua!"
Molemmat pakolaiset pysähtyivät, ja mies tuli heidän luokseen.
"En minä ole näkki", sanoi hän koettaen puhua niin vienolla äänellä kuin suinkin. "Mutta minä näytän teille hänet, jos tahdotte… Tulkaa mukaan!"
Ja hän tarttui heihin, toiseen vasemmalla, toiseen oikealla kädellään, ja niin lähti hän venhettä kohden järven rannalle.
Pekka, paimenpoika, huomasi sen, mutta sumu oli nyt levinnyt yli koko niityn, ettei hän voinut nähdä enempää. Mutta hän lakkasi laulamasta ja kuunteli, ja hän kuuli silloin tällöin hiljaista airojen loisketta. Hän seurasi ääntä silmillään, ja kaukana järvellä, jossa karkeloivat usvahaamut olivat ikäänkuin jakaantuneet erilleen, näki hän tumman pisteen.
Silloin hyppäsi paimenpoika nopeasti pystyyn ja ajoi aika vauhtia vuohiaan kotia kohden.
Siellä kotosalla oli tyyntä ja rauhallista. Äiti istui tuvassa ja kehräsi veisaten virrenvärssyä, mutta isää, Jussi torpparia, ei näkynyt. Nainen oli parhaissa vuosissaan, ja hänen puhtaat, kauniit kasvonpiirteensä ja lempeä tyytyväisyys, joka pilkotti hänen silmistään, loisti kuin päivänsäde yli vaatimattoman asunnon ja täytti tuvan rauhan ja tyyneyden tuoksulla.
"Hyvää iltaa, äiti!" tervehti poika astuessaan sisään kynnyksen ylitse ja lisäsi turhaan etsittyään silmillään isäänsä: "Missä on isä?"
"Jumala sinua siunatkoon, poika", vastasi äiti. "Hän on rikkaan
Laurin luona!"
"Rikkaan Laurin?" huudahti Pekka vilpittömästi kummissaan. "Oikeinko todella, äiti… rikkaan Laurin luona?"
"Oikein todella… Mitä hän tahtoo, Jumala sen tietänee, mutta Pietari Laurinpoika tuli tänne hyvän aikaa sitte kutsuen isää tulemaan heille, ja isä meni."
"Isä meni!" huudahti poika ja harmi kuvastui hänen kasvoillaan, jotka suuresti muistuttivat äidin kasvojen piirteitä, vaikkakin niiden ilme oli päättäväisempi. "Isä meni, niin, milloin hän on muuten tehnytkään… ja tuskinpa hänen hyvää sydäntään palkittanee nyt paremmin kuin ennenkään… Mutta mitä te, äiti, ajattelette?"
"Mielestäni isä teki oikein, nyt kuten ennenkin… pitkät vuodet ovat kuluneet sen jälkeen kuin viha juurtui rikkaan lankoni sydämeen, ja sekä minä että isäsi olemme odottaneet koittavan sen päivän, jolloin hänen pimeä ja kylmä mielensä kirkastuisi ja lämpenisi jälleen… kentiesi on nyt se päivä käsissä… Herra on väkevä ja voi kääntää pahan hyväksi, vaikkei aina käy, kuten tahdomme."
"Mutta ettekö sitte voi, äiti, kerran minulle sanoa, mitä oikeastaan on isän ja rikkaan Laurin välillä? Mitä on isä voinut hänelle tehdä, joka on niin syvälle pureutunut hänen mieleensä?"
"Sanon sen kyllä aikanaan, poika… mutta en vielä."
"Kyllä, vaimo", kuului ääni ovelta, jota ei äiti eikä poika ollut kuullut avattavan. "Saakoon poika sen tietää nyt…!"
Tulija oli isä Jussi, kookas, vahvarakenteinen mies, jolla oli niin miehekkään kauniit kasvot, että niitä tuskin saattoi uskoa köyhän torpparin kasvoiksi. Ulkona puhalsi raitis tuuli, ja taivas oli niin valoisa ja kirkas, ja kuu hulvaili hopeitaan kasvoille ja esineille tuvassa, niin että kaiken saattoi nähdä yhtä selvään kuin päivän valossa. Nainen pani kätensä ristiin ja katsoi levotonna tupaan tulleeseen mieheen, jonka kasvot ilmaisivat syvintä surua.
"Kuinka on laita, isä?" kysyi hän, ja ääni helähti niin sydämelliseltä.
"Huonosti, äiti… pahemmin kuin huonosti… sillä ei ole kysymys ainoastaan minusta, vaan myös sinusta ja pojasta… Jumala meitä armahtakoon!"
"Mitäs Jumalan nimessä nyt sitte on kyseessä, isä?" kysyi äiti, pojan seistessä hänen tuolinsa takana.
"Sitä, että huomenna tai ylihuomenna saattaa tulla vouti ja viedä minut Jönköpinkiin, ja siellä saan minä heittää henkeni,… niin on laita!"
Sanottuaan tämän istuutui isä jakkaralle vaimonsa viereen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, samalla katsoen hänen kalpeihin, surullisiin kasvoihinsa, joilla kyynelet helmeilivät välkkyvinä kuun valossa poskia pitkin. Istuttuaan näin hetken aikaa huokasi isä syvään.
"Tiedät hyvin, äiti", sanoi hän, "olenko minä pahantekijä ja ansaitsenko pahantekijän kuoleman… olenko tehnyt mitään pahaa kuningasta ja valtakuntaa kohtaan… ja sinä, poika, muista, kun tulevaisuudessa kuulet puhuttavan isästäsi, että hän oli kunniallinen mies, ja vaikka hänet tuomittiinkin pahasta teosta, niin voi hän vastata siitä."
Isän puhuessa meni Pekka luo ja nojautui hänen olkapäähänsä.
"Kuningas tuomitsee toki oikein, isä", sanoi hän. "Mitä lienettekin tehnyt, niin voitte siitä vastata kuninkaan edessä, ja minä kyllä vien hänelle tiedon!"
"Rakas poika", vastasi isä surumielisesti hymyillen, "ennenkuin ehdit kuninkaan luo, riippuu isäsi hirsipuussa… Ei, ei, minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu… Mutta kun omatunto on hyvä, on kaikki hyvin. Ja nyt saat kuulla, kuinka on laita minun ja lankoni välillä, jotta tiedät erottaa, mikä on totta ja mikä perätöntä. Hän, rikas Lauri, ja minä olimme renkeinä vanhalla Pietarilla Hjelmserydissä, ja me kosimme molemmat hänen ainoaa tytärtään. Mutta vanha Pietari oli mennyt uusiin naimisiin erään toisen rikkaan miehen lesken kanssa ja saanut hänen mukanaan tytärpuolen, ja Jumala tietää, että sadut puhuvat totta kertoessaan, että lapsipuolet syövät omat lapset. Kuinka kaikki kävi, en ole kuunaan päässyt oikein tietämään, mutta Pietarin oma tytär läksi tyhjin käsin isänsä kodista, lanko Laurin ottaessa kaiken omiin hoteihinsa… Muutamia päiviä ennen kuolemaansa sanoi Pietari sinun äidillesi, että hänen täytyy valita kahden asian välillä, joko täytyi hänen ottaa Lauri tai lähteä perinnötönnä isänkodista… Ja äiti, hän… hän valitsi…"
Mies paran ääni tyrehtyi kurkkuun, ja hän puristi hiljaa vaimonsa kättä, samalla pyyhkäisten kyynelen silmästään.
"Mutta eihän vouti voi sinua, isä, saada tämän tähden valtaansa!"
Isä nousi ja meni tuvan nurkassa olevan kirstun luo, ja avattuaan kannen ja haparoituaan kädellään jotakin kirstun pohjalta, palasi hän jälleen vaimonsa ja poikansa luo. Hän piti silloin oikeassa kädessään pientä kiveä, johon oli kaivettu reikä ja sen lävitse pujotettu ohut nahkanauha, siksi pitkä, että kivi mukavasti voi riippua kaulassa.
"Kas tässä", sanoi hän, "tämän kiven sain kerran monta vuotta sitten, juuri vuotta ennen kuin ukko Pietari kuoli, ja sen teon tähden, jonka tein, kun sain kiven… sen tähden täytyy minun heittää henkeni."
"Se teko oli toki hyvä, sen voin vakuuttaa", lausui poika katsoen lämpimästi isään.
"Siitä saat olla varma, Pekka," puuttui äiti puheeseen, isän ajatuksiinsa vaipuneena katsellessa ikkunasta pienen seljapensaan ylitse, jonka oksia kuutamossa tuuli heilutteli hiljalleen sinne ja tänne, "siitä saat olla varma, Pekka, ja sen teon tähden rukoilen joka ilta sydämessäni isän puolesta… ja kentiesi en olisi koskaan ollut sinun äitisi, jollei olisi ollut sitä yötä ja mitä silloin tapahtui!"
"No niin, äiti", keskeytti isä, mitä lörpötteletkään poikaselle… Näetkös, asianlaita oli yksinkertaisesti niinikään, että hieman kolmattakymmentä vuotta takaperin oli maassa taistelu ja meteli valloillaan, ja silloin olivat kovilla monet korkeat herrat ja myöskin rahvaan miehet. Nyt oli asianlaita niin, että ukko Pietarilla oli ainoa poika, jonka piti ottaa huostaansa talot ja tilat, kun hänestä aika jätti, ja tämä oli suuri, väkevä ja urhakka poika… mutta hän piti niiden puolta, jotka taistelivat kuningas Sigismundin puolesta, ja kun sitte herttua pääsi valtaan, täytyi sinun enosi paeta… sillä jotenkuten oli saatu tietoon, ettei hän ainoastaan pitänyt herrojen ja kuninkaan puolta herttuaa vastaan, vaan oli auttanut useita pakenemaan herttuan vihaa, ja niihin aikoihin tarvittiin tuskin muuta kuin syyttää, kun mies oli tuomittu ja hänen täytyi kuolla… Näetkös, silloin autoin minä enosi pakoon eräänä pimeänä yönä, voudin häntä parhaallaan etsiessä tuvasta, ja silloin, näetkös, erotessamme antoi hän minulle tämän kiven ja sanoi: "Kiitos, Lauri", sanoi hän, "ja Jumala olkoon kanssasi, mutta tämän kiven saat muistoksi minulta, ja kätke se hyvin, sillä se on onnenkivi…"
"Lauriko!" huudahti Pekka. "Jussi kai tarkotat, isä!"
"En, en… muistan sen vielä yhtä hyvin kuin kuulisin hänen puhuvan… ja kentiesi hän pitikin minua Laurina, sillä sysimustassa yössä ei hän nähnyt minua emmekä me vaihtaneet taipaleella sanaakaan… Hän sanoi, että hänelle jäi vielä toinen kivi, samanlainen kuin tämäkin… molemmat olivat tarpeelliset onnen saavuttamiseksi, mutta nyt saattoi hän tyytyä puoleen onneen, arveli hän, ja suoda minulle toisen puolen. Niin erosimme… muistan vielä, että poistuessani hänen luotansa pysähdyin useita kertoja ja kuuntelin, sillä olin kuulevinani askeleita toiselta taholta, mutta sitte huomasin niiden olevan vain enosi askeleet ja jatkoin matkaani kotia kohden."
"Onnesi puolikas ei sentään ollut paljon arvoinen, isä", huomautti poika. "Mutta, kuten äiti sanoo, sitä tekoa ei sinun tarvitse katua, seurasipa siitä sitte hyviä tai pahoja päiviä. Mutta mitä voudilla nyt on taikakiven kanssa tekemistä?"
"Lauri oli seurannut minua", sanoi isä hetkisen vaiettuaan, "ja siitä pitäen olin hänen vallassaan… Onnettomuuteni saapui pian, minun täytyi poistua talosta… siitä pitäen olen istunut torpassa täällä Stensjön rannalla, ja sitte kuulin, kuinka äitisi joutui perinnöttömäksi minun tähteni ja kuinka Lauri nai tytärpuolen ja niin edelleen… Vasta kymmenen vuotta myöhemmin jouduimme yhteen, äitisi ja minä… ja Jumala tietää, että se oli ainoa onni, minkä kivi on minulle lahjottanut… muuten en ole tahtonut pahusta kantaakaan, vaan on se saanut maata arkussa, mutta voit ottaa sen, Pekka, muistoksi minulta ja siitä teosta, jonka tähden minä saan kärsiä pahantekijän kuoleman."
Ja näin sanoen ripusti hän kiven pojan kaulaan ja tämä seisoi äänetönnä mietteissään ja nojaten isänsä olkapäähän. Mutta äiti, joka levotonna oli tarkannut miehensä käytöstä ja hänen vakavuudestaan päättänyt, että hänen surunsa täytyi olla syvä, keskeytti hiljaisuuden sanoen:
"Aikooko hän sitte todellakin antaa sinut ilmi, isä?"
"Niin, aikooko hän!" vastasi mies vain.
Ei äiti eikä poika tahtonut enempää kysellä, sillä he näkivät, kuinka syvälle isän mieleen oli painunut se, mitä oli tapahtunut illalla langon luona, mutta isä jatkoi itsestään hetken kuluttua:
"Näettekös, kuningas Sigismund", sanoi hän, "ei näytä luopuneen tuumistaan Ruotsin valtakuntaan nähden, ja nyt ovat sotamiehet Kalmarin seuduilla alkaneet nousta päällikköjään vastaan, ja Moren rahvas on yhtynyt heihin, mutta on käynyt nyt kuten autuaan Kaarle kuninkaan aikaan, kapinoitsijat ovat saaneet rangaistuksensa, Jödde Stim, kapinan nostattaja, on viety Tukholmaan, ja muutamat hänen kannattajansa, jotka koettivat puolustautua eräässä kylässä, ovat kukistetut ja poltetut koko kylän keralla… Tästä kaikesta kertoi nyt Lauri minulle ja sanoi lisäksi, että joukko kapinoitsijoita on vetäytynyt ylöspäin Smålantiin ja parinen heistä on paennut metsiin itänne ympäristöön…"
"Senkin puolalaiset koiranleuat!" huudahti Pekka kiihkeästi, käyttäen silloin tavallista nimitystä näille partioretkeläisille, jotka koettivat Kustaa Adolfin sodan aikana Puolaa vastaan kylvää eripuraisuutta täällä kotimaassa. "Tarkotan, että minä hakkaisin heidät kappaleiksi ja mäsäksi, jos he osuisivat minun tielleni! Mutta vouti lienee jo heidän jälillään… niin ainakin sanoivat kartanon rengit päivällä!"
"Jos on totta, mitä poika sanoo", puuttui äiti puheeseen ja tarttui miehensä käteen, "jos se on totta, niin ymmärrän kyllä, mitä Lauri sinulta tahtoo, isä… heidän pitäisi saada…?"
"Niin", myönsi isä, "hän tahtoo, että heidän pitäisi saada piilopaikka täällä luonani…"
"Ja siihen sanoit sinä ei, ja silloin uhkasi hän…"
"Niin, hän uhkasi, ja minä sanoin ei sittekin… ja niin minä läksin… ja nyt tiedätte kaiken."
"Sitte häntä kai epäillään itseään, kun hän niin kivistää…"
"Niin, häntä epäillään…"
"Mutta eikö hän sentään voi vapauttaa itseään, vaikket sinä tahdokaan ottaa pakolaisia vastaan?"
"Vanhalla ketulla on monta polkua luolaansa, äiti… ja voudin korvat eivät liene kuurot hopean helinälle. Hänen lienee helppo vierittää syy minun niskoilleni, varsinkin, kun minä en kiellä, mitä tein veljellesi, jos Lauri antaa minut ilmi ja vouti kyselee minulta siitä."
Isä huokasi syvään ja nousi, alkaen kävellä tuvassa edestakaisin. Äiti pani kätensä ristiin ja luki hiljaa rukouksen, jollaikaa Pekka asettui ikkunan eteen ja silmäili ulos avoimelle kentälle ikkunan edessä ja ylös suuriin puihin, jotka korkeina ja äänettöminä ojensivat latvansa taivasta kohden.
Äkkiä kumartui hän eteenpäin ja terotti silmänsä esineeseen, jonka hän näki liikkuvan sen kummun juurella, jolla tupa seisoi. Tämä esine näytti lähestyvän tupaa.
"Kellopukki!" huudahti hän vihdoin, sillä suuri tiukukaula pukki oli hänen erittäin hyvä ystävänsä, ja hän vetosi sentähden tähän jokaisessa tavattomassa tapauksessa. "Kellopukki, jollei tuolta tulla tallustele itse rikas Lauri, niin eivät silmäni kelpaa mihinkään."
"Rikas Lauri!" huudahti äiti, ja isä pysähtyi kävelystään.
Ei kuitenkaan ehditty lausua sanaakaan enempää, ja hetkistä myöhemmin astui tosiaankin rikas Lauri tupaan. Hän oli pieni, mitättömän näköinen mies, hänen päänsä oli kumarassa ja hänen silmäparinsa loisti tulisina kekäleinä tuuheain, töyhtömäisten kulmakarvojen alta. Hän oli puettu pitkään takkiin ja oli hänellä sauva kädessään.
Tupaan astuttuaan alkoivat hänen silmänsä vilkua ympärinsä ja pysähtyivät hetkiseksi vaimoon, mutta ainoastaan ikäänkuin vielä pikaisemmin tehdäkseen sitte kierroksen esineestä esineeseen, kunnes ne taasen pysähtyivät samoihin kasvoihin, joista olivat lähteneet. Hänen näytti olevan vaikea tuoda ilmoille mitä aikoi.
"Mitä täältä haet, Lauri", kysyi torppari vihdoin, katkaisten pitkän hiljaisuuden, joka uhkasi tulla yhtä kiusalliseksi hänelle ja hänen vaimolleen kuin se ilmeisesti oli rikkaalle Laurillekin. "Mitä täältä haet, kodistani? Tuletko vielä kerran kuulemaan, kuinka sanon pyyntöösi 'ei', tai oletko… oletko kentiesi katunut?"
"Katunut!" puuskahti Lauri narisevalla äänellä, jonka kuuleminen jo yksistään vaikutti vastenmielisesti. "Katunut… mitä minulla olisi kaduttavaa… sekö, että minulla on talot ja tilat, että silmääni ilahduttavat suuret laumat lehmiä ja härkiä ja lampaita, kun ne tulevat iltaisin kotiin, tai että minua pidetään kunniassa ja arvossa Svenarumin rikkaimpana talonpoikana, ja että minulla on poika, joka on vanhuuteni ilo ja joka varmaankin voi kohota niin korkealle, että toiset panevat parastaan päästäkseen palvelijaksi hänen taloonsa… Luojan kiitos, minulle on käynyt hyvin, ja voi koittaa päivä, jolloin poikani on tämän pitäjän kirkkoherrana, kun toiset saavat hiipiä ympäri maita ja mantereita koettaen peittää isännimeään…"
Mies puhui omituisesti hätiköiden, ikäänkuin hän olisi tarvinnut tätä keinoa saadakseen ilmoille, mitä hänellä oli sydämellään, ja jos seurasi hänen katsettaan hänen puhuessaan, ei ollut vaikea huomata, ketä hän oikeastaan tarkotti niin loistavasti kuvaillessaan rikkauksiaan, arvoaan ja isäniloaan. Tämä katse oli näkemisen arvoinen. Se pysähtyi vähänväliä torpanvaimoon, kieri ympärinsä ja pysähtyi taasen häneen. Se ei jäänyt torpparilta huomaamatta, ja muinaiset muistot heräsivät hänen sielussaan, ja hänen mielensä katkeroitui.
"Voi käydä niinkin", sanoi hän, "että kun tulee hetki, joka meille kaikille on määrätty, niin saat muuta ajateltavaa, Lauri, kuin härkiesi paljoutta ja suurta herra poikaasi… Hän täällä, vaimo, joka sinun tähtesi lähti köyhyyteen ja kurjuuteen isänsä kodista, hän voi seista kuolinvuoteesi ääressä, Lauri, ja mitä voit vastata hänelle? Ja mitä viittailet meidän poikaamme, niin olen varma siitä, ettei hän koskaan tule harhailemaan ympäri maita ja mantereita… yhtä varma kuin hänkin voi olla siitä, ettei hänen koskaan tarvitse laskea päätänsä alas häpeästä isänsä nimen tähden, millaiseksi sitte loppuni tulleekin."
Rikkaan Laurin huulet irvistyivät leveään ja kiukkuiseen hymyyn, ja hän heitti katseen Pekkaan, joka seisoi ikkunan luona, ja hän katsoi häntä päästä jalkoihin. Se oli kookas, vahvarakenteinen poika, jolla oli viisaat ja lempeät silmät, jotka nyt paloivat harmista ja vihasta. Mutta rikas Lauri hymyili yhä leveämmin, mitä kauemmin hän katsoi poikaan, ja hänen katseessaan piili viha, pitkien vuosien viha, halveksitun rakkauden viha.
"Tulevaisuus näyttänee", sanoi hän, ja hänen aivoissaan kiehui, ja sanat paisuivat hänen huulillaan niin suuriksi, niin suuriksi. "Hänen päivänsä täällä Angvedissa lienevät yhtä helposti luetut kuin sinun, Jussi, ja vaimosi myös…"
"Siinä puhuitte totta", puuskahti Pekka reippaasti. "Täällä en taida vanheta, sillä Stensjön kapteeni tahtoo minut kuormastopojakseen, ja niin seuraan minä mukana sotaan…"
"Vai niin… kuormastopojaksi", matki Lauri, "olisihan se hyvä alku, ja niin olisi hän harjaantunut vaellukseensa ympäri maita ja mantereita pussi selässään, sillä hän tuskin lienee sen arvoinen, että kuula hänet kaataisi… mutta huomispäivän jälkeen luulen saavasi etsiä toisen alun vaelluksellesi, poikaseni! Sillä tuskinpa kapteeni tahtonee pahantekijän poikaa palvelukseensa…"
"Ja nyt lopetamme tuon laulun, Lauri", puuttui torppari puheeseen, mennen pikku miestä kohden, joka arasti väistäytyi syrjään. "Saattaisi helposti tapahtua, että heti paikalla panisin mustan veresi vuotamaan, ilkeä ahmatti!"
"Silloin olisi viimeinen tekosi ensimäisen arvoinen, Jussi… ajattelin muuten, että nyt voisin ojentaa sinulle auttavan käden, ainoastaan vaimosi tähden", ja hänen näin sanoessaan kiiri jälleen katse ympäri tupaa. "Et tahdo pelastaa itseäsi ja häntä, vaikka sinun kellarisi on melkein tyhjä eikä kukaan voisi sinua epäillä… no hyvä, kullakin on oma makunsa, ja minulla on minun. Nyt olen tullut ajatelleeksi, että sinä sentään voisit kerran olla minulle hyödyksi, ja aion sitä nyt kysyä… jos vastaat kieltävästi siihenkin niin olkoon arpa langennut…"
"Ja minkä mustan munan aivosi nyt ovat munineet?"
"Mustan tai valkoisen, niin on siinä sentään ruskuaisensa, ja sen saat sinä, Jussi!"
Kaikki läsnäolijat kuuntelivat jännitetyllä tarkkaavaisuudella, mitä rikkaalla Laurilla saattoi olla sanottavaa, ja tämä alkoi niin vienon sävyisästi kuin hän suinkin kykeni.
"Minulla on tarjottavana sinulle uusi ehto, Jussi", sanoi hän. "Siinä et löytäne mitään, jonka tähden omatuntosi estäisi sinut siihen suostumasta… minulla on muuan kirje Stensjön kapteenille… se on sinun vietävä hänelle, mutta hänellä on se oleva käsissään varhain huomisaamuna… Jos tahdot sen viedä perille, lupaan sinulle saman kuin hetkinen sitte pyytäessäni sinua ottamaan pakolaiset suojaasi… vaikenen vanhoista, vieläpä pidän huolta vaimostasi kuolinpäivään asti, ja poikasi pääsee rengiksi talooni… Mutta jollet tahdo täyttää pyyntöäni, niin vannon kalliin valan, ettei ainoastaan sinua viedä huomissa päivänä kahleissa Jönköpinkiin, vaan vaimosi ajetaan pilkalla ja häpeällä täältä Angvedista, ja poikasi…"
"Kylliksi, Lauri", ja hänen äänensä helähti kuin harpun viimeinen kieli, joka sekin on valmis katkeamaan. "Suurempaa häpeää kuin että vaimoni söisi sinun armoleipääsi, saatan tuskin ajatella, ja Pekka on nyt niin vanha, että hän voi alkaa ajatella puolestaan… Heidät molemmat jätän Jumalan huostaan, ja ainoastaan hänen pöydästään kerjätkööt he armoa, se on oleva viimeinen rukoukseni täällä maan päällä, ja tämän ainoan rikkauden voin jättää sinulle perinnöksi, Pekka…"
Rikas Lauri katsoi hetkisen kummissaan köyhään mieheen, joka seisoi niin korkeana ja ylpeänä hänen edessään, ja hänen katseensa kierähti kerran ympäri hänenkin edessään, ja hymy katosi puoleksi hänen huuliltaan, kun hän kysyi:
"Ja minkä vastauksen annat minulle?"
"Sen vastauksen", vastasi Jussi, "että käsken sinua loittonemaan siltä lattialta, jota syntiset jalkasi ovat uskaltaneet tallata, sen vastauksen, etten kuunaan tahdo kulkea sinun asioillasi, näyttäköötpä sitte hyviltä tai pahoilta, ja kohtaloni minua kohdatkoon!"
Tupaan tuli hiiskahtamaton hiljaisuus. Mutta rikas Lauri tökkäsi sauvansa lattiaan ja laski oikean kätensä sen nupille. Ja kuten lapsi antaa kirkasta pintaa vasten murtuneen valonsäteen välkkyä ympärillään, hänen ajatustensa sillaikaa kulkiessa omaa kulkuaan, niin harhailivat hänen silmänsä paikasta paikkaan, hänen ajatuksillaan, kuten näytti, olematta niiden kanssa mitään tekemistä. Kului hetken aika, ja niin pysähtyi hänen katseensa naiseen, ja hänen huulensa liikkuivat ensin äänettöminä, sitte lausuen kuultavia sanoja.
"Ja mitä te sanotte siihen, äiti?" kysyi hän.
"Rakas, rakas Lauri", alkoi vaimo, ja suuret kyynelet valuivat hänen poskilleen. "Isäni muiston nimessä, hänelle, jolle sinä olit niin rakas, vieläpä rakkaampi kuin hänen oma lapsensa… ole armahtavainen! Sydämesi ei voi olla niin kova, että tosissasi voit saattaa häviöön sen, joka pelasti isäni pojan, ja juuri sentähden, että hän pelasti hänet… Jos kerran minua rakastit, kuten olet sanonut, niin ole toki taipuvainen… Me olemme eläneet köyhyydessä, kun sinulla sen sijaan on ollut yllin kyllin tämän elämän hyvyyttä… Mitä vielä tahdot?"
Hän tuli kaunopuheliaaksi surussaan, tämä puoliso ja äiti parka, ja toivo, kuinka heikko se olikin, toivo saada sentään tämän rikkaan langon sydän heltymään, antoi hänen kasvoilleen taivaallisen sulon. Mutta juuri se, minkä hän luuli puhuvan rikkaan sydämelle, juuri se herätti uudelleen koko hänen piintyneen vihansa ja kaunansa, varsinkin kun vanhat muistot herätti eloon itse tämä nainen, jonka kauneus oli tehnyt häneen häviämättömän vaikutuksen. Mutta anoja selitti aivan toisin miehen hiljaisuuden ja ilmeen hänen silmissään.
"Älä kiusaa kaikkivaltiasta, Lauri", jatkoi hän. "Hän on antanut sinulle rikkautta, valtaa ja arvoa… ja vaikka vaimosi lepää mustassa mullassa, niin suo hän sinulle kumminkin iloa pojastasi… Ja tämä poika voi nousta korkealle radallaan, hän voi lopuksi istua Wexiön piispanistuimella, kun sen sijaan meidän Pekkamme parhaassa tapauksessa saa odottaa päiviensä päättymistä täällä metsän torpassa… Kas, niin ovat osamme jaetut, Lauri… suo meille se vähä mikä meillä vielä on jälellä… suo meille kunniallinen nimemme…"
"Hm, hm", murisi Lauri, "sinä tartut rukouskirjaan… minä tein niin kerran minäkin, muistatko sen, Maria, ja minkä vastauksen minulle annoit? Kas, nyt on tuuli kääntynyt, ja sinä seisot edessäni rukoillen ja itkien, ja minä sanon, kuten sinä sanoit silloin… minä sanon ei! Kysy häneltä tuossa, tuolta ylpeältä talonpojalta, kysy häneltä… jos hän tahtoo toimittaa asiani, niin pysyn minä sanassani, jollei hän tahdo, niin…"
"Kas niin, äiti, hän ei ole kyyneliesi arvoinen", sai nyt mies sanoiksi ja meni aivan Laurin eteen, "ja nyt tahdon minä, että sinä poistut tuvasta, Lauri!"
Ja näin sanoen tarttui hän pikku miehen kaulukseen, avasi tuvan oven ja nosti hänet ulos, suunnilleen samoin kuin suoriudutaan syyhyisestä koirasta. Uudestaan suletun oven takaa kuului tuima kirous, ja sitte tunnottoman miehen askeleet hänen poistuessaan.
Mutta mökinmies sulki vaimonsa syliinsä ja laski siunaten kätensä pojan päälaelle.
* * * * *
Pian levitti yö siipensä murheellisten mielten ylitse, ja tupaan tuli hiljaisuus, vaikkei kukaan näistä kolmesta voinut saada unta silmiinsä. Pekka istui vuoteensa reunalla nojaten päänsä käsiinsä ja ajatteli illan tapahtumia ja mitä hän oli saanut tietoonsa, ja kun hän mietti, kuinka hän pian olisi yksin maailmassa ilman toivoakaan saada palveluspaikkaa, "sillä hänen maailmansa ei ulottunut kauas Stensjön ja Svenarumin pitäjän ulkopuolelle", niin pisti hänen sydäntään ja hän itki hiljaa itsekseen. Ja kuinka silloin kävisi hänen rakkaalle äidilleen, jollei hän voinut saada mitään paikkaa; se ajatus oli kentiesi katkerin kaikista. Mutta pelko, että hän menettäisi paikan, jonka Stensjön kapteeni oli hänelle luvannut, ja suru tämän vahingon johdosta, joka hänen kiihottuneessa mielessään näytti pian varmalta, vei aivan luonnollisesti hänen ajatuksensa kaikkeen, mikä olisi voinut toteutua, jos hän olisi päässyt mukana sotaan, ja lanka, joka täten punoutui, ei päättynyt mihinkään vähempään kuin että hän itse oli kapteeni urheain poikain etunenässä, jotka hyökkäsivät kaikkea pahaa vastaan maailmassa, kajahduttaen vanhan, tutun sotahuudon: Jumala kanssamme!
Tehtyään tämän lennähdyksen tulevaisuuteen palasi ajatus taasen nykyisyyteen, ja poika huokasi syvään. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun hän jälleen oli ajatuksineen Stensjössä, ja nyt pulpahti hänen mieleensä molempien tyttöjen kuva, joiden hän oli nähnyt sitovan seppeleitä niityllä, sellaisella pontevuudella kuin ainakin muisto, joka on piillyt pohjalla ja jonka on tukehduttanut väliintullut odottamaton tapahtuma, mikä on kiinnittänyt sielun kokonaan, mutta joka, kun tämä toinen tapahtuma höllittää, elpyy uudestaan ja näyttäytyy ennen aavistamattomassa valossa! Hän näki heidät nyt niin selvästi edessään kuin olisi vielä istunut kallion kielekkeellä ja laulanut heille, ja hän oli kuulevinaan heidän puhuvan kukkiaan sitoessaan. Mutta mihin he joutuivat?
"Mihin he joutuivat?" kertasi hän itsekseen, ikäänkuin olisi vasta nyt tullut ajatelleeksi, että se, mitä hän oli illalla nähnyt, oli jotakin tavatonta. Ja niin sepitti hän yksikseen sadun kahdesta kuninkaan tyttärestä, jotka noita oli ryöstänyt ja joita hänen täytyi lähteä pelastamaan. Ja sen voi hän kyllä tehdä, koska hän oli jo tulemaisillaan kapteeniksi. Mutta äkkiä jätti hän tämän toivon sikseen, ja kun hän ajatteli rikasta Lauria ja mitä tämä oli sanonut, oli kuin mikäkin musta petolintu olisi pyyhkäissyt pois hänen tulevaisuuden tuumansa.
Mutta keskeltä sitä tulvaa, jonka tämä ajatus sai aikaan, pisti näkyviin ikäänkuin kuiva paikka, johon hän saattoi laskea jalkansa ja josta hän saattoi silmäillä kaiken ylitse. Hän nousi, ja lihakset jännittyivät hänen käsivarsissaan, ja hän katsoi lujalla ja säteilevällä katseella ikkunasta kuun valaiseman seljapensaan ylitse, joka seisoi ulkona viittoen hennoilla oksillaan.
Muuan ajatus, muuan päätös oli syntynyt hänen mielessään.
Hän lähestyi hiljaa ovea. Siellä kääntyi hän ja katsoi tuvan vastakkaiseen nurkkaan, jossa vanhemmat nukkuivat.
Ja niin meni hän ulos. Ulkona oli kirkasta kuun valossa, mutta varjossa niin mustaa, että päivä ja yö, valo ja pimeys näyttivät viihtyvän rinnakkain samaan aikaan. Viillyttävä tuuli henkäili puiden välitse, ja kun hän oli kulkenut tietä niin pitkältä, että voi nähdä yli järven, jonka toisella puolen, etäisimmällä rannalla, seisoi Stensjön kartano kuin mikäkin lumolinna, johon sisältyi kaikki se ihanuus, mistä hänen satunsa tiesivät kertoa, silloin pamppaili hänen sydämensä, ja hän kiiruhti kulkuaan.
Tie kiemurteli pian loitommaksi järven rannalta, ja metsässä tuli yhä pimeämpää. Mutta hän riensi nopeasti eteenpäin eikä pysähtynyt ennenkuin saapui rikkaan Laurin talon pihaan.
Täällä seisottui hän ja silmäili ympärilleen. Ainoastaan yhdestä ikkunasta loisti valoa, ja sisällä näki hän tumman varjon liikkuvan edestakaisin. Se oli Lauri itse, sen näki hän selvään, kun varjo kerran lähestyi ikkunaa.
Hän meni talon ovelle, mutta se oli suljettu. Tässä toteutui, mitä Odinin laulussa lauletaan: "Usein auki tyhjä talo, mutta rikas suljetaan." Hän kolkutti ovelle, mutta kukaan ei kuullut.
Silloin meni hän ikkunan luo, joka ei ollut erittäin korkealla, ja huusi.
Rikas talonpoika tuli ikkunan luo ja katsoi ulos. Hän näytti ensin pelästyvän, mutta hänen tunnettuaan Pekan näyttäytyi kohta taasen leveä hymy, ja hän meni avaamaan. Hetkistä myöhemmin seisoi Pekka hänen edessään hänen kamarissaan.
"Soo", sanoi hän, "isäsi on muuttanut mieltänsä… sen saatoin uskoakin. Kun oikein alkoi kirvellä selkänahkaa, pisti hän ylpeytensä taskuunsa ja antoi järjen puhua…"
"Ei sinne päinkään", vastasi Pekka. "Isä ei ole muuttanut mieltänsä eikä tule tekemään mitään."
"Eikö? Mitä tahdot sitte, vetelys… minä näytän sinulle, kuinka hyvä keppi tanssii sellaisessa selässä kuin sinun…"
"Sen kyllä uskon teistä… mutta muuten on asiani se, että tahdon viedä kirjeenne Stensjöhön!"
"Sinäkö, poika…?"
"Niin, juuri minä!"
Rikkaan Laurin silmät suurenivat ja hän katsoi hyvin epäilevän näköisenä poikaan. Tämä näytti niin karskin näköiseltä, eikä talonpojan läpitunkeva katse tehnyt häneen muuta vaikutusta kuin että hän toivoi pian saavansa kirjeen käsiinsä. Tämä oli hedelmä hänen ajatuskylvöstään istuessaan vuoteensa reunalla isänsä tuvassa, jossa hän asetti tulevaisuutensa unelmat nykyisen todellisuuden rinnalle. Hän veisi kirjeen perille ja niin saisi isä kulkea vapaana eikä äidin tarvitsisi surra eikä itkeä. Ja kävi kuten hän tahtoikin. Talonpoika otti pöydältä kirjeen, piteli sitä hetkisen kädessään ja jätti sen sitte Pekalle.
Mutta tämän lyhyen hiljaisuuden aikana kuului heikkoa ääntä, ikäänkuin nyyhkytyksiä ja valitusta. Pekasta tuntui se kummalta ja hän heristi korviaan kuullakseen, mistä äänet tulivat. Hänen oli kuitenkin mahdoton tässä suhteessa saada mitään varmuutta, sillä talonpoika, joka ilmeisesti kuuli saman äänen, alkoi nopein askelin kävellä huoneessa edestakaisin ja oli olevinaan hyvin vihainen ja aivan huusi puhuessaan.
"Kas niin, nyt olet saanut kirjeen ja suoriudu nyt taipaleelle, jotta joudut perille ennen auringon nousua, sillä tiedäkin, että silloin on vouti täällä… ja jollen ole aamulla hyvissä ajoin saanut vastausta Stensjön herralta, niin isäsi joutuu hirsipuuhun ja äitisi saa alkaa laitella kerjuupussiaan kuntoon… ja vielä yksi seikka, et saa sanoa, kuka sinulle on antanut kirjeen… sano, että se oli tuntematon mies… sillä lupaukseni vaieta isäsi rikoksesta ei merkitse mitään, jos huomaan, että olet päästänyt suustasi pienimmänkään sanan, että kirje on minulta."
"Onpa se merkillinen kirje, rikas Lauri", sanoi Pekka, punniten kirjettä kädessään. "On varmaa ettei isä olisi sitä kuunaan vienyt perille!"
Taasen kuuluivat tukahtuneet valitushuudot, ja Pekka oli nyt huomaavinaan, että ne tulivat alhaalta päin, mutta hän ei ollut kuulevinaan mitään, ja rikas Lauri seisoi ajatuksiinsa vaipuneena. Nopeasti pisti hän kirjeen taskuunsa ja juoksi ulos. Talonpoika seurasi kuitenkin häntä ja seisoi hetken katsellen hänen jälkeensä, kun hän loittoni puiden väliin.
Pekka katsoi vähänväliä taakseen, ja tuskin näki hän, että rikas Lauri oli mennyt sisälle, kun hän hiipi takaisin ja poikkesi syrjäiselle polulle talon takapuolella. Siellä kiipesi hän kuin kissa aidan ylitse ja saapui niin huomaamatta tuparakennuksen päädyn luo, jossa rikkaan Laurin kamari sijaitsi ja jossa hän luuli kuulleensa nyyhkytysten ja itkun ikäänkuin nousevan maasta. Hän hiipi aivan tuvan harmaaseen kivijalkaan kiinni, ja hänen onnekseen oli täällä vahva varjo, jotta oli vaikeaa erottaa hänet maasta harmaassa sarkatakissaan. Hän pysähtyi vähänväliä ja kuunteli, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän luuli kuulevansa saman äänen harmaan kivijalan sisäpuolelta.
Samassa kuuli hän nopeat, miltei hiipivät askeleet päätyseinän nurkan takaa. Hän painautui pitkäkseen aivan liikkumattomaksi, mutta kaikki hänen verensä syöksyi niin kiihkeästi sydämeen, että jos joku olisi hänet nähnyt, olisi hän pitänyt häntä kuolleena.
Mutta askeleet pysähtyivät, ja hän kuuli pidätetyn äänen, jonka hän tunsi selvään rikkaan talonpojan ääneksi, lausuvan seuraavat sanat, jotka tuntuivat nekin kuuluvan muurin sisäpuolelta.
"Olkaa hiljaa, lapset… voittehan aivan pelottaa väen kuoliaaksi marinallanne… kun tulee aamu, pääsette kyllä täältä."
Itku lakkasi äkkiä ja askeleet loittonivat. Pekka kuuli käynnistä, ettei häntä oltu huomattu, ja hän nosti varovasti päätänsä ja näki rikkaan Laurin menevän ulos takaportista ja lähenevän metsää. Nopeasti kuin ajatus hyppäsi Pekka pystyyn ja kiersi tuvannurkan ympäri ja löysi pian aukon kivijalassa. Kuunhohde lankesi vinoon tänne päätyseinälle ja jätti ainoastaan kaidan varjojuovan lähelle sivuseinän nurkkaa, jossa Pekka oli maannut. Täällä olisi hänet keksitty heti, jos joku olisi sattunut hänet näkemään. Hän oli kuitenkin jotensakin turvassa, mikäli ei isäntää itseään kuulunut talon takapuolelta. Mitä oli tehtävä, täytyi tapahtua pian, sillä hänellä ei ollut lainkaan aikaa hukata.