Tuon pienen Alajärven-joen rannalle, joka yhdistää Lappa- ja Ala-järvet Pohjanmaalla, tahdomme viedä lukijan eräänä kauniina kesäaamuna v. 1808. Pitkin tuon monissa mutkissa juoksevan joen rantoja leviää tummat metsät tai niiden välillä suon tapaiset seudut ja kankaat, joilla ainoastaan matala kanerva kasvaa. Astukaammepa hetkeksi aikaa metsän maailmaan katsomaan elämää, mikä sen helmassa vallitsee, ja miltä se näyttää.
Siellä elää, puitten ja soitten välillä, kasvi- ja eläinkunta lyhyen aikansa, ei niin moninaisena kuin tasamaalla, jossa ihmis-käsi saattaa ilmoihin melkein mahdottomia, vaan kumminkin sellaisena, että sitä ansaitsee katsella, niin kuin ilon lähteenä jokaiselle, joka käsittää nuo voimakkaasta luomisvoimasta puhuvat esineet, joita joka askeleella tapaamme luonnon ihmeellisessä valtakunnassa. Ihmeellä katselemme me mustaa metsää, ehkäpä salaisella pelollakin, sillä emmehän tunne, mitä se povessaan kätkee. Vaan astupa tuohon metsän maailmaan, joka sinusta näyttää niin uhkaavalle; tutustu noihin ääniin, jotka kuuluvat puiden latvoista ja matalista pensaista ja jotka ikäänkuin kuiskaavat satuja menneistä ajoista; opi eroittamaan käärmeen pitkällinen kahina kuivissa lehdissä, melusta, joka syntyy, kun sammakko hyppää lahoneiden oksain yli, jotka aika pian taas muuttaa mullaksi; kuultele lintujen aamu- ja ilta-lauluja, niin olet huomaava, ettei tuo jylhyys, jonka luulit niin eriämättömäksi metsästä, ole muuta, kuin mielenkuvitusta vaan. Sillä syvimmässä metsässäkin kohtaa sinua elo, jonka luonnon herra on soveltanut paikan mukaan, johon hän sen on asettanut.
On kesä aamu, kaunis aamu! Pienen joen aallot kohisevat leikkien rannan pieniä kiviä ja maahan putoneita oksia vastaan ja laulavat matkallaan äidilliseen helmaan kauniita lauluja ajoista, jotka ovat olleet ja menneet. Voi jospa ymmärtäisi noita ääniä; monta luonnon syvimmistä salaisuuksista saisi silloin kenties tietää!
Kun ensimmäiset auringon säteet ehtivät metsän sisimpiin osiin, silloin elo siellä virkoaa. Sen tarpeet ovat tyydytettävät. Arka myyrä pakenee, kavala kettu, tuo voittamaton veijari, hiipii pensaitten välitse, heiluttaa häntäänsä ja teeskentelee minkä kerkiää. Kovakuoriaiset hyörivät sudenkorentojen, mehiläisten ja ampiaisten parissa; jänis ravistaa ajattelevaisesti korviaan ja hyppää kohteliaasti syrjään, kun repo tulee hänen luokseen aamuterveisille — ja laulavain lintujen parvessa, joitten soitanto aina on yhtä vireä ja puhdas, lentää, aaveen näköisenä, kummituksena pimeyden maailmasta, valoa pelkäävä tarhapöllö syrjäiseen pesäänsä. Puun oksat kumartuvat aamutuulen suudellessa toisiinsa kuiskaellen: näin oli eilen, näin on huomenakin ja näin läpi aikojen; viidakot valkenevat ja sekasotkusta, joka ennen vallitsi sen helmassa, tulevat nyt kauniimmat kuvat ilmiin lukemattomissa muodoissa vaihtelevasta kasvimaailmasta; joen vesi kohisee kovemmin, ja pian pienet aallot hyppivät rajussa tanssissa rannoilla, joita ne vastikää suutelivat niin hiljaan.
Niin tulee yö. Silloin alkaa kummallinen risahteleminen melkein joka puun juurella. Koko metsän elämä muuttuu nyt öiseksi. Silloin kavaluus ja julmuus ovat vallitsevaiset ja silloin nämä eläinkunnan himot nousevat korkeimmalleen.
Viileä tuuli puhaltaa ulkona; metsässä on olo tukala. Eri äänien seassa, jotka tulevat vesiltä ja maalta, kuulee selvään tarhapöllön parkumisen. Keskiyön aikana hiljenevät äänet, lintu nyökäyttää pientä päätään, pistää sen siipensä alle ja raukee nukkumaan. Hetkeksi tulee äänettömyys — tunniksi vaan!
Tämä hetki on juhlallisin.
Mikä sirkutus ja viserrys joka puun latvasta. Mikä ilo ja riemu joka taholla!
Ylistyslaulu, kaunis ja täysinäinen, tervehtii uutta päivää. Puut kumartuuvat toisiinsa kuiskaten.
— Näin oli eilen, näin on tänään ja näin on aikain läpi…
Pienillä kivillä, joita oli tiheässä pitkin Alajärven joen itäistä rantaa, hyppeli nuori tyttö, paljain jaloin ja kauloin. Hänen soikeanpyöreiden kasvojensa ympäri, joiden suurissa sinervissä silmissä saattoi lukea ainoastaan lapsellista viattomuutta ja jonka suu oli paisuva, kuin kypsä rypäle, valuivat vaaleat hivukset irtonaisina aina vyötäisiin asti. Kevyt puku peitti hänen solakkaa vartaloansa eikä ulettunut alemma, kuin että pienet jalkansa ja nilkkaluunsa jäivät näkyviin. Tyttö näytti olevan seitsemäntoista vuotias ja oli, kuten lapset, jotka ovat kasvaneet luonnon helmassa, jo hyvin vaurastunut. Hän oli ruusu täydessä kukassaan; hän oli myöskin lilja; tuommoinen yhdistys kahdesta eri luonteesta, jota taideniekka ja ihannetaiteilija erittäin rakastavat.
Pohjanmaan helmi, siksi häntä yleisesti nimitettiin, antoikin syytä nimelleen, jolla ei ainoastaan tarkoitettu ruumiin vaan myöskin sielun kauneutta. Vaan Ilma, se oli tuon kauniin helmen nimi, ei tiennyt kauneudestaan. Oli tosin monta, jotka hänelle sen sanoivat, mutta hän ei sitä uskonut, vaan väisti tuon puheen luonnollisella pilallaan.
Kun hän nyt tuossa hyppelee kiveltä toiselle, silloin tällöin astuen veteen, antaen aaltojen huuhtoa pieniä jalkojaan, näyttää hän vedenneitoselta, joka on aaltojen helmasta noussut yli-ilmoihin katsomaan ja ihailemaan hänelle tuntematonta maailmaa.
"Voi kuinka kaunis aamu!" — kuiskasi hän kohottaen silmänsä aurinkoa kohden. — "Oi kuinka nyt on hauskaa ja virkistävää juoksennella Alajärven rannalla. Tämä toki on unta suloisempaa!"
Näillä sanoilla Ilma hyppäsi eräälle jotenkin korkealle kivelle ja katseli ympärilleen. Hieno aamutuuli tarttui hänen pitkään kiharaiseen tukkaansa ja kääri sen hänen vyötäisensä ja helmansa ympäri. Ilma hymyili nähdessään kuvansa heiluvassa aallossa; löi kätensä yhteen ja juoksi aika kyytiä pitkin rantaa. Vihdoin seisahti hän ja katseli etehensä niin tarkkaan, kuin jos hän olisi pelännyt väijyvää vihollista. Se olikin vaan eräs pieni punaseksi maalattu talo joen rannalla, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Somalta tuo pieni talo näytti, tuuheat puut sitä ympäröivät, ja Ilma ei voinut pidättää itseään huudahtamasta ilosta, kun hän katseli kotiaan.
Ilman katsellessa rauhaista kotiaan aukeni yksi sen ikkunoista ja keski-ikäinen nainen katsahti huoneesta ulos.
"Ilma, Ilma!"
Nuori tyttö vaikeni; ainoastaan puoleksi hillitty nauru osoitti, että hän oli kuullut äitinsä huudon.
Hetkinen kului ennenkuin äiti uudestaan huusi ja Ilma oli jo puoleksi hiipinyt ulos pensastosta saattaakseen, äitinsä näkemättä, hiipiä esille ja siten hämmästyttää häntä, kun äiti astui ulos portaille. Silmäyksissään, joita hän heitti ympärilleen, saattoi selvään lukea levottomuutta ja tämä levottomuus ilmautui myöskin hänen äänessään, joka tällä kertaa kuului vahvemmalta, vaan samalla vähän epävakaiselta.
"Ilma, Ilma!"
Tyttö säpsähti, kun hän taasen kuuli nimensä mainittavan. Hänen hieno korvansa huomasi tuon äänen epävakaisuuden, ja äkkiä ilmestynyt aavistus sanoi hänelle, että jotakin tärkeätä oli tapahtunut. Pitäen käsiään tiheään tykkivällä sydämmellään, riensi hän eteenpäin ja juoksi suoraan äidin syliin huudahtaen:
"Mikä nyt on hätänä, mikä?"
"Paha lapsi, joka et voi pysyä kotona näin varhain, vaan menet maihin, metsiin!" torui äiti, nähtävästi vihastuneena. — "Ja noin puettuna sitten!" lisäsi hän. "Olethan sinä hurja, tyttö. Tottahan sinun kumminkin pitäisi ymmärtämän ottaa kengät jalkahasi."
Ilma pudisti päätään ja vastasi:
"Kengät! Miksi niin? Voi jos tietäisitte, äiti, kuinka helposti minä juoksen kivien ja kukkien yli, aivan kuin jos minulla olisi siivet. Tarvitsen tuskin koskettaakaan maata!"
Kun hän nämät sanat sanoi, hymyilivät huulensa ja silmänsä.
Äiti katseli hetken ihastuksella kaunista tytärtään, sitten sanoi hän, kun todellisuus oli herättänyt hänet hänen ajatuksistaan, ja kasvonsa synkistyivät:
— "Tule sisälle, Ilma; minulla on ikävä uutinen sinulle kerrottavana."
* * * * *
Rouva Maria Herner, Ilman äiti, oli keski-ikäinen vaimo säännöllisellä kasvojen muodolla. Nuoruudessaan oli hän ollut yhtä kaunis kuin tyttärensä nyt oli, ja saattoipa häntä vielä nytkin, neljänkymmenen vuoden ikäisenä, sanoa joksenkin kauniiksi. Ennen sodan alkua ei hän ollut tiennyt oikein mikä suru onkaan, vaan Huhtikuun 18 päivän jälkeen v. 1808, jolloin hänen miehensä kaatui Siikajoella Venäläisten vallassa olevia kukkuloita valloitettaessa, olivat ruusut sekä sydämmestään että poskiltaan rauenneet pois. Nyt hänellä vaan oli tyttärensä, jonka edestä hänen tuli elää. Vähitellen raskas surunsa sentään laimeni ja tyyni mietiskeleminen, joka käskee ihmisen tarkkaan täyttämään velvollisuutensa, käski häntäkin tästälähin pyhittämään kaiken elämänsä pienen talonsa hoitamiseksi ja Ilman kasvattamiseksi. Hän oli itse tavallista sivistyneempi nainen, ja taisi sentähden kylvää nuoren tytön sieluun siemeniä, jotka tulevaisuudessa kenties kantaisivat suuria hedelmiä; ja tämän teki hän sitä mieluimmin, kun Ilman mielenlaatu oli vieno ja herkkätuntoinen. Vaan tuo nuori tyttö oli myös perinyt isältään jäykän luonteen ja melkoisen itsepäisyyden; ja minkä hän kerran oli päättänyt tehdä, sen koki hän myöskin täyttää. Siinä suhteessa hän erosi äidistään, jossa paitse naisellista lauhkeutta, myöskin jossakin määrässä toimettomuus oli havaittavana.
Kun olivat tulleet ensimmäiseen, hyvin siivottuun huoneesen, vaipui rouva Herner ikkunan edessä olevalle sohvalle ja peitti kasvonsa käsillään.
"Äiti, äiti" — puhkesi Ilma sanomaan, rientäen äitiään kaulailemaan — "mitä on tapahtunut? Kertokaa minulle se, teillä on jotain mielessänne!"
Rouva Herner oli edelleen vaiti ja Ilman tuska suureni.
"Ettekö tahdo minulle ilmaista pelkoanne?" kysyi tyttö lempeästi. —
"Sillä tottahan se on…"
"Pelko, niin", — keskeytti rouva Herner, nostaen päätään. — "Oikein sinä arvasitkin, Ilma; hirmuinen pelko minua ahdistaa. En tiedä rohkenenko sinulle sitä mainita?"
"Puhukaa, äitini, kyllä minä sen jaksan kuulla."
"No, koska niin tahdot, niin minä sinulle sen kerron. Kuule nyt! mitäs sanoisit, jos yht'äkkiä näkisimme täällä joukon ryssiä!"
Ilma vaaleni, vaikka hän oli päättänyt olla urhollinen.
Äiti jatkoi:
"Viholliset kulkevat ryöstöretkillä näillä seuduilla. Toissapäivänä oli pieni kasakkajoukko nähty Sikkilän läheisyydessä…"
"Kasakkajoukko!" huudahti Ilma, ennenkuin äiti ehti lopettaa. "Voi! minä olen niin usein kuullut kasakkain olevan meidän julmimpain vihollisemme!"
"Julmimmat eivät ne toki liene; ainakaan eivät Donin kasakat. Uraalin kasakoista en saata sitä sanoa. Isäsi, joka oli ollut noilla seuduilla, kertoi usein minulle näistä molemmista ratsastajajoukoista, ja hän vakuutti Donin kasakkain olevan paraimpain kaikista muista, jotka oli kohdannut. Kuinka me nyt teemme? Joko jäämme tänne tahi lähdemme Sikkilään?"
"Niinkuin itse tahdotte, äitini" kuiskasi Ilma ja heittäytyi äitinsä kaulaan. — "Vaan kyllä on vaikeata jättää koti!"
"On, Jumala nähköön", huokasi rouva Herner ja kallisti päänsä käsiinsä. "Vaan sehän kerran kumminki tapahtunee", lisäsi hän hiljemmin. "Täällä emme saata olla turvassa."
Tuo veitikkamainen lapsellinen hymy, joka ennen oli elänyt Ilman huulilla, oli nyt kadonnut; ja totisuus vallitsi noilla pienillä näppärillä huulilla ja noissa kauniissa sinervissä silmissä. Tässä silmänräpäyksessä näytti tuo seitsentoista vuotias Ilma semmoiselta, joka on tuomittu ratkaisemaan jotakin elämän arvoitusta. Ja olihan hänellä ja hänen äidillään todellakin tärkeä arvoitus ratkaistavana, sillä riippuihan kukaties heidän henkensä tästä ratkaisemisesta.
Aurinko oli sillävälin noussut aina korkeammalle taivaalle ja Alajärven pienet aallot välkkyivät niin kauniisti sen säteissä. Tämä kaunis aamu ennusti kaunista päivää.
Rouva Herner, kun oli hetken istunut ääneti ja mietteissään, sanoi astuen muutaman kerran edestakaisin lattialla:
— "Ilma, lähde sinä veneellä soutamaan Mikon luo ja käske häntä tulemaan tänne. Minä tiedän hänen sukkelaksi ja hän se yksin keksii keinon, jolla vältämme kasakkain tännetulon. Vaan joudu, Ilma; meillä ei ole aikaa hukattavana."