reading

Sotaseikkailu-kirja? Kaikkia niitä armeijan arw. sotureita, suojeluskuntalaisia, wapaaehtoisia, jääkäreitä, sekä upseereita että maalaismiehiä ja nuorukaisia, jotka eiwät itse halua esiintyä kirjailijoina, kehoitetaan lähettämään sotamuistelmansa ja henkilökohtaiset kokemuksensa allekirjoittaneen järjestettäwiksi suurta sotaseikkailujen kirjaa warten, joka julkaistaan wasta sitten kun on runsaasti aineksia kertynyt. Kirjalliset muistiinpanot, wähäpätöisimmätkin, otetaan kiitollisuudella wastaan. Kysymys on repäisewän hauskasta, kirjawasta kirjasta, eikä mistään kuiwasta kouluhistoriasta. Ilmari Kianto. Osoite: Laihia (Waasan rata). Heinäkuun 1 p:stä: Suomussalmi.¹

SISÄLLYS

LUKIJALLE

Tässä kirjassa esitellään kolmea Suomen sotahistorian vähemmälle huomiolle jäänyttä tapahtumakokonaisuutta: vakituisten asevoimien perustamisvaihetta sisällissodan päättymisestä niiden ensimmäisen päällikön kenraali Wilkaman poistumiseen näyttämöltä, puolustuslaitoksen tapahtumia sisällissotaa seuranneena poliittisesti epävarmana aikana sekä Suomen ja Venäjän rajasotaa ja konflikteja Venäjän sisällissota-aikana sekä poliittisen vakiintumisen kautena.

Äkkiseltään voisi kuvitella, ettei rauhan ajan armeijan tutkimisessa ole mitään mieltä. Joukko-osastoista, puolustusvoimien laitoksista ja suunnitelmista on jo olemassa hyllymetrikaupalla kirjallisuutta. Viimeksi puolustusvoimien ja -ministeriön satavuotisjuhlallisuuksien yhteydessä on julkaistu ryöpsähdys komeasti taitettuja, kiintoisasti kuvitettuja ja kaikin puolin suuritöisiä historiikkeja. Mihin tarvitaan vielä yhtä?

Asevoimien historiaan liittyvässä kirjallisuudessa on yksi ongelma. Se ei kerro kaikkea. Värikkäissä, juhlallisissa ja arvokkaissa suurteoksissa kerrotaan mielellään eri laitosten ja joukko-osastojen rakenteista ja niiden muutoksista, marsseista, paraateista ja urheilusaavutuksista. Suunnitelmia ja niiden mukaan edennyttä kehitystä seurataan. Kunnia, perinteet ja ansiot mainitaan. Univormut, kunniamerkit ja liput esitellään sanoin ja kuvin. Missään ei kuitenkaan muisteta sanallakaan sitä vuoden 1921 saapumiserän alokasta, joka simputettiin lopulta järjiltään ja veti itsensä hirteen. Sadat influenssan kourissa verta yskineet sotilaat on kannettu sotilassairaaloista hautoihinsa, joita tuntuu olevan paitsi turhaa myös epäsuotavaa tonkia. Myös kuusi sotilasta surmannut merimiina ja koko aselajin käteiskassa mukanaan kadonnut toimistoupseeri loistavat historiikeista poissaolollaan. Kukaan ei enää uhraa ajatustakaan kahteen virkaansa toimittaneeseen poliisiin, jotka rauhallisesti käyttäytynyt mutta viinasta seonnut luutnantti ampui pidätyksensä päätteeksi Vaasan poliisikamarilla. Entä kuka oli Reino Drockila, ja miten tai miksi hän kantoi puolustusministeriön toimistosta asiakirjoja Neuvosto-Venäjän lähetystöön valokuvattaviksi?

Varsinkin viime vuosikymmeninä on ilmestynyt laadukkaita tutkimuksia Suomen sisällissodan jälkimainingeista. Jonkinlainen käsitys on muotoutunut siitä, millainen laillisuudeltaan häilyvä poliisivaltio Suomi tuolloin oli. Yhteiskuntajärjestystä uhattiin sekä oikealta että vasemmalta, joten rivakat otteet ja tarkka valvonta olivat vallanpitäjien edun mukaisia toimenpiteitä. Kommunistien ja oikeistokiihkoilijoiden hankkeet tehtiin tyhjiksi, ja parlamentaarinen kehitys eteni latujaan eheyttämään kansaa suurta koettelemusta, toista maailmansotaa, varten. Tässäkin historiantutkimus kuitenkin jää hieman lyhyeksi. Tutkijat ovat keskittyneet yksittäisiin ilmiöihin: Tikka kirjoittaa suojeluskuntien virka-avuista ja ylilyönneistä, Ahti oikeistoradikalismista, Lackman läskikapinasta ja Tornionjokilaakson kommunisteista, joku ”punaupseereista”, joku toinen ”heimosodista”, muuan Suomen ainoasta ministerimurhasta, ja niin edelleen. Kaikki nämä ovat aivan tarpeellisia tutkimuksia. Mutta missä on kokonaiskuva? Entä mitä puolustusvoimat oikeastaan teki? Ja kuka räjäytti Vasikkasaaren talvilauantain iltana helmikuussa 1919?

Suomi ja Venäjä olivat sodassa viimeistään keväästä 1919 syksyyn 1920. Sodan nimi oli Venäjän sisällissota, ja sekin oli vain yksi toisiinsa limittyneistä kymmenistä Euraasian vuosien 1911–1922 sotakauden konflikteista. Suomi kävi sotaa enimmäkseen heimoaatteen, ryssäinhon, kommunistivihan ja vallankumouspelon motivoimilla vapaaehtoisjoukoilla, ja sisällissodan jakamasta väestöstä rekrytoitu asevelvollisarmeija lähinnä valvoi rajoja. Maan virallinen mielipiteenmuokkaus oli kaksijakoista. Ulospäin haluttiin luoda kuva Suomen ja Venäjän olemisesta sodassa, jotta oikeutettaisiin heimosodat, ehkä sotaretki Pietariinkin, ja saataisiin pitää venäläisten Suomeen jättämä tavara ja kiinteistöt sotasaaliina. Toisaalta kotimarkkinoille pyrittiin muodostamaan käsitys, että muun entisen Venäjän kaaos oli jotakin Suomeen liittymätöntä, elämä jatkui entiseen malliin eikä mitään varsinaista uhkaa oikeasti ollut. Samaan aikaan Suomen puolustuslaitoksen varustamat ja Suomen poliittisen johdon tukemat ja ohjaamat heimosoturit taistelivat ja kaatuivat Virossa ja Aunuksessa, puna-armeija vahvistui ja Venäjälle paenneet punaiset sekä Neuvosto-Venäjän sodanjohtaja Trotski messusivat karmivissa julistuksissaan lähestyvää tuhoa Suomen porvaristolle. Mikä oli Suomen ja sen puolustuslaitoksen rooli tässä kaikessa? Taisteltiinko Suomen rajoilla, miten ja miksi? Oliko Suomi menossa valtaamaan Pietaria, olisiko se kyennyt sen valtaamaan, ja miten olisi ollut pitämisen laita?

Paljon muitakin Suomen asevoimien ja kansainvälisen tilanteen kysymyksiä on toistaiseksi vailla tyhjentäviä vastauksia. Olivatko Suomi ja Englanti joskus sodassa? Mikä rooli suomalaisilla entisillä Venäjän upseereilla oli Suomen asevoimien perustamisessa? Eivätkö Mannerheim ja jääkärit perustaneet ne yhdessä? Ei kai niitä ryssänupseereita ollut paljoakaan, ja eivät kai he sentään kuvitelleet olevansa jääkäriupseerien veroisia? Paljonko heitä edes oli, joitain kymmeniä? Missä upseereita koulutettiin kun sotakorkeakoulua ei vielä ollut? Heimoaktivistien toiminnasta sukulaiskansojen ”vapauttamisen” parissa on kosolti painettu sanaa, mutta mikä rooli Suomella oli samaan aikaan sisällissotaansa käyvien valkoisten venäläisten parissa, on jäänyt pitkälti arvailujen varaan. Ei kai Suomi nyt tsaarinvallan kannattajia voinut tukea?

Näihin ja moniin muihin kysymyksiin pyrkii tämä teos antamaan vastauksia ja muuten tietoa mielipiteen muodostamiseksi ja jatkotutkimusten pohjaksi. Tutkimus sijoittuu tekijän muiden samaa aikakautta esittelevien nidosten jatkoksi käsitellen tapahtumien eri puolia, käyttäen ja jäsentäen arkistoista ja lehdistä löytyneitä uusia lähteitä sekä aihepiiriä valaisevaa vanhempaa ja uusinta tutkimusta.

OSA 1:
TUNTEMATON ARMEIJA
– MITÄ ARMEIJASTA EI TIEDETÄ

Harvoin sattuu, että voittoisan armeijan päämaja eroaa miehissä ylipäällikköä myöten heti sodan päätyttyä. Näin kuitenkin kävi Suomessa keväällä 1918. Ylipäällikkö Mannerheim, kahdeksan muuta kenraalia, saman verran everstejä sekä parikymmentä everstiluutnanttia ja majuria jättivät sisällissodan voittaneen armeijan juhannukseen mennessä.

Tieto Mannerheimin erosta ylipäällikön paikalta levisi suurena yllätyksenä toukokuun 21. päivänä 1918. Itse hän esitti asian vaatimattomasti: kunniakas työ oli päättynyt, ja nyt hän saattoi jäädä syrjään. Lehdet pohdiskelivat: lähteekö ylipäällikkö nyt ehkä siksi, että korkeinta, Venäjän armeijassa koulutettua päällystöä oli arvosteltu epäkansalliseksi, venäläismieliseksi, kansan enemmistölle vieraaksi ja liian vaikutusvaltaiseksi?²

Mannerheim ja suurin osa hänen sisällissodan-päämajaansa erosi todellisuudessa valtionjohdon omaksuman saksalaissuuntauksen tieltä, Mannerheim kun oli sitoutunut ympärysvaltoihin ja heidän tukemiinsa valkoisiin venäläisiin. Uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin 29. toukokuuta virkaiältään vanhin palvelukseen jäänyt kotimainen yleisesikuntaupseeri – kenraalimajuri Karl Wilkman.³

Wilkman oli syntynyt suomenkieliseen rakennusmestarin perheeseen Helsingissä 42 vuotta aiemmin. Kevääseen 1918 mennessä kenraalimajuri oli käynyt Suomen kadettikoulun, valmistunut kornetiksi Venäjän Henkikaartin rakuunarykmenttiin ja suorittanut Nikolain yleisesikunnan akatemian. Ensimmäisessä maailmansodassa Wilkman oli ylennyt everstiksi ratsuväessä, ja sisällissodan sytyttyä hän oli liittynyt heti senaatin joukkoihin. Tampereen valtausoperaatiossa hän oli johtanut kaupungin etelästä saartanutta ryhmää, ja Viipurin valtauksessa hän oli komentanut koko Itäarmeijaa. ”Suomalaisena miehenä ja rehellisenä soturina nauttii kenraali Wilkman suurta suosiota alaistensa keskuudessa”, tiesi Helsingin Sanomat kertoa. Mies oli täysin raitis, jopa saanut keisarilta aikanaan luvan juoda viralliset votkamaljat vetenä, ja oli vanhempiensa peruja vanhalestadiolainen, vakaumuksen miehiä⁴.

Wilkman perusti esikuntansa aluksi Kleinehin hotelliin Helsingin Kauppatorin reunalle. Aamulla kesäkuun neljäntenä 1918 hän selitti siellä näkemyksiään armeijan kehittämisestä lehtimiehille. Armeijan oli oltava luja, kurinalainen ja hengeltään kansallinen, kaukana ”yksityisistä puoluetemmellyksistä” hallituksen käytettävänä sekä itsenäisyyden että sisäisen rauhan turvaamiseksi. Vanhat upseerit erosivat, koska heillä oli parempi yhteiskunnallinen asema muilla aloilla, ja uusia aiottiin kouluttaa Haminaan perustettavassa koulussa, jossa opettajat tulisivat olemaan ammattimiehiä niin kotimaasta kuin Saksastakin. Esikuntaupseerien koulutus tuli tapahtumaan Saksan sota-akatemioissa, mutta omakin akatemia oli perustettava. Myös ensimmäiset meriupseerit tulivat saamaan puhtaasti saksalaisen sotilaskasvatuksen jääkärien tapaan. Armeija oli luotava alusta alkaen. Missä järjestyksessä tämä tuli tapahtumaan, riippui eduskunnasta, jonka tehtävä oli päättää armeijan koosta ja myöntää varoja.⁵

Maxim Pohjois Esplanaadinkatu 39.

Mustalaisruhtinatar Pääosassa Erna Morena.

Härkätaistelu Hassunkurisia taiteilija Wolfram Klesslichin laatimia pilapiirroksia.

Kenraali Wilkman tarkastaa uusia suomalaisia joukkoja Filmissä näkyy m. m. tuttuja Helsinkiläis-naamoja

Näytäntöjä: Sunnuntaisin klo 2–11 ip. Arkipäivinä klo 4–11 ip⁶

Yksi ensimmäisistä huolista oli armeijan nimi. Sisällissodan jäljiltä niitä oli monta: valkokaarti, valkoiset joukot, hallituksen joukot... aivan kohta Wilkman antoi tästä päiväkäskyn: maavoimat olivat tästä lähtien Suomen Armeija.⁷

Tämä päätös oli tahollaan osittainen helpotus jääkärieverstiluutnantti Jernströmille. Hän komensi Helsingissä Suomen Valkoisen Kaartin Rykmenttiä. Sisällissodan peruja yleisö samaisti joukko-osaston nimen koko ”valkoarmeijaan”, ja toisaalta korkeammat esikunnat nimittivät rykmenttiä mikä miksikin. Viimeksi senaatin sota-asiaintoimituskunnan käskylehdessä rykmenttiä kutsuttiin Suomen Valkoiseksi Kaartiksi. Elokuun 2. päivänä 1918 Jernström tarttui kirjoituskoneeseen ja kirjoitti divisioonaan. Mitäpä jos rykmentti nimitettäisiin Kaartin Valkoiseksi Rykmentiksi – Vita Garde Regemente? Tällä lailla oltaisiin samoilla linjoilla muiden kaartinjoukkojen kanssa, ne kun olivat Kaartin Karjalan Rykmentti ja Kaartin Jääkäripataljoona. Vanha nimi oli niin pitkäkin.⁸ Ehdotus tapasikin lopulta maalinsa, mutta ei Jernströmin toivomalla tuloksella. Joukko-osasto nimitettiin Suomen Valkoiseksi Kaartiksi, ja sellainen se oli toiseen maailmansotaan asti.

Heti sisällissodan päätyttyä erilaisia sodanajan yksiköitä, vasta perustettuja joukko-osastoja ja puolustuslaitoksen instansseja putkahteli esiin kuin sieniä sateella. Ottaakseen kaikista selvää esimerkiksi Apollon-hotellissa Etelä-Esplanadilla asusteleva Helsingin kaupungin komendanttihallitus julkaisi lehdissä kehoituksia sotilaallisille laitoksille ja kanslioille ilmoittamaan osoitteensa ja puhelinnumeronsa komendanttihallitukseen.⁹ Senaatin sotaasiain toimituskuntakin oli kiinnostunut siitä, millaisia joukko-osastoja sen käskyvallassa oli ja mihin niitä saattoi käyttää. Juhannuksen 1918 alla sotaministeri kenraalimajuri Thesleff lähestyi armeijan ylijohtoa saatuaan vihiä, että jossakin oli aiemmin tuntematon ”Savon-Ratsuväkirykmentti”. Oliko sellainen, ja jos oli, voisiko siitä muodostaa ratsukantajoukon Vuoristojääkäriprikaatin yhteyteen?¹⁰ Etsiskelyistä huolimatta tällaista rykmenttiä ei myöhemmin enää löytynyt, ja Vuoristoprikaati jäi ilman ratsukantajoukkoaan.

Pitkälle kesään oli joukko-osastoissakin hämmennystä siitä, mihin ne oikeastaan kuuluivat vai kuuluivatko mihinkään. Vänrikki Viljanen oli päätynyt ”Pohjoishämeen rykmentin täydennyspataljoonan” virkaatekeväksi komentajaksi Jyväskylässä, ja heinäkuussa 1918 häntä alkoi kiinnostaa, kenelle hän oli pataljoonasta vastuussa. ”Kuuluuko pataljoonamme vuoristoprikaatiin vai mihin”, lähti ytimekäs sähke yleisesikunnan järjestelyosastoon.¹¹ Samoihin aikoihin kapteeni Aspelinilla oli huolta komentamassaan Tornion rajavartiopataljoonassa. Sisällissodan aikana värvätyt miehet oli päästettävä koteihinsa, mutta kesäkuun palkat olisi pitänyt suorittaa ensin ja pataljoonan kassa oli tyhjä. Aspelin pyysi 4. heinäkuuta ”Päämajan Yleisesikunnasta” sataatuhatta markkaa. Kahta päivää myöhemmin Päämajan Rahastokonttori vastasi Aspelinille kielteisesti: mainittu pataljoona ei ”syystä tai toisesta” ollut armeijan kirjoissa, joten rahaa ei voitu myöntää.¹²

Tornion rajavartiopataljoona ei yleisesikunnan kanssa käydyn kirjeenvaihdon perusteella vaikuttanut kuuluvan mihinkään, ja sen olemassaolokin oli välillä kyseenalaista.

Tornion Rajavartiopataljoona

Lokakuun 8 p:nä 1918.

No. 813.

Pääintendenttuuri, Helsinki.

Koska Tornion rajavartiopataljoonan miehistölle, jonka itse on huolehdittava muonituksestaan, on käynyt miltei mahdottomaksi hankkia itselleen elintarpeita, käännyn kunnioittaen Pääintendenttuuriin puoleen kysymällä josko pataljoona voisi saada ainakin osan muonastaan Pääintendenttuurilta. Pataljoonan miesluku on tällä haavaa noin 380 miestä ja ovat vartiostot sijoitettu pitkin Torniojokivartta noin 120 km. pohjoiseen Torniosta. Yksityisiä vartiostoja on vielä eri seuduilla Lapissa. Koska maakunta on hyvin köyhää ja paikallinen väestö vielä suhtautuu vihamielisesti rajavartioihin on heidän mahdoton saada mitään elintarpeita täältä. Koko rajan vartioiminen voi käydä talven kuluessa jos ei mahdottomaksi niin ainakin äärettömän vaikeaksi. Pyydän sentähden kunnioittaen että Pääintendenttuuri mikäli mahdollista suostuisi myymään pataljoonalle elintarpeita. Jään odottamaan ilmoitustanne ensi tilassa.

Päällikön apulainen Grönlund.¹³

Paikallistasolla ei muutenkaan aina pysytty asioista päättävien tahojen kanssa sopusoinnussa. Syyskuun 1918 toisen viikon aluksi Suomen yleisesikunnan saksalainen päällikkö von Redern oli matkoilla, ja toimea hoitava majuri Hahl tarkasteli joukko-osastojen vahvuusilmoituksia. Jaha, 2. jääkäripataljoonasta oli nyt tullut Kajaanin Sissipataljoona, ja 3. jääkäripataljoonasta Pohjolan Jääkäripataljoona... mitä kummaa, vastahan ne nimitettiin juuri päinvastoin, kakkosesta Pohjolan jääkäripataljoona ja kolmosesta Kajaanin sissipataljoona. Armeijakäsky n:o 47:ssä tämä on aivan selvästi ilmoitettu! Vuoristoprikaatin esikuntaan Vaasaan lähti nyt selvityspyyntö.¹⁴

Maan valtiomuodosta oli toistaiseksi epäselvyyttä. Suunnitelmat oli laadittava sen mukaan, että kaikki virallinen oli pian kirjoitettava uusin nimityksin. Syksyllä 1918 elettiin kuningashankkeen ratkaisevia hetkiä. Jos Suomeen saataisiin kuningas, tulisi kaikista joukko-osastoista ”Suomen kuninkaallisia”. Tämän varalta senaatin sota-asiain toimituskunnan keskusosasto lähestyi 21. syyskuuta 1918 yleisesikunnan järjestelyosastoa luettelolla eri sotalaitoselimistä. Tehkäähän näistä lyhenteet, jotta saadaan leimat tilaukseen, ja ottakaa lyhenteissä tämä kuninkaallisuus huomioon! Näin saataisiin yhtenäiset leimat ja sinetit tilattua heti kun Fredrik Kaarle istahtaisi maan valtaistuimelle.¹⁵

4 Wilkmanin (Wilkaman) upseerikortti, ansioluettelo ja henkilötietolomakkeet, KA; Suomen armeijan uusi ylipäällikkö. HS 30.5.1918. Wilkman muutti nimensä Wilkamaksi heinäkuussa 1919.

7 Ylipäällikkö Wilkmanin kiertokirje. Ye I b. J.N:o 220 Salainen. Ye I b R-91/1, KA.

10 Sotaministeri Thesleff Armeijan Ylijohdolle (kapteeni Carpille) 21.6.1918. Ye R-91/6, KA.

11 Viljanen Puumalalle 19.7.1918. Yleisesikunnan järjestelyosasto 867. Ye R-91/6, KA.

12 Aspelin Pöyhöselle, Päämajan Yleisesikunta no. 177 4.7.1918 ja Päämajan Rahastokonttori Aspelinille, I b J. N:o 174 6.7.1918. Ye I b R-91/1, KA.

15 Laiti/Sotaasiain toimituskunta Suomen Yleisesikunnan Järjestelyosastolle 21.9.1918. No 153.18.R.I Ye I b, R-91/1, KA.

1. REKRYTOINTI

Asevoimat kärsivät alusta asti päällystöpulasta. Venäjän asevoimissa koulutettuja upseereita oli vähän, muutama sata, eikä saksalaisen miehistö- tai aliupseerikoulutuksen saaneista jääkäreistä ollut ammattitaidon puolesta heidän korvikkeekseen. Henkilökuntaa haettiin lehti-ilmoituksilla. Helsingin Sanomissa kuulutettiin jo 14. toukokuuta 1918 keisarinajan Suomen sotaväen vääpeleitä ja aliupseereita toimittamaan upseerin virkaa uudessa armeijassa.¹⁶ Myös yksittäiset joukko-osastot hakivat päällystöä lehdissä. Niinpä Viipurin linnoitustykistön päällikkö majuri Pohjanheimo peräänkuulutti ”tarmokkaita upseereita” 25. toukokuuta,¹⁷ ja ilmeisesti tarve ei kerralla tullut tyydytettyä, sillä kesän lopulla hänen oli kirjoitettava uusi ilmoitus. Upseerien puutteessa pätevien insinöörien ”y. m.” haettavaksi tarjottiin kerralla yksitoista virkaa, joista kahdeksaan liittyi suoraan upseeriarvo. Jopa ”esiupseeriksi”, kapteeniksi tai ”majuuriksi” saattoi nyt päästä ilman mitään sotilaallista pohjakoulutusta.¹⁸ Vielä loppuvuodesta sotaministeriön taisteluvälineosaston korjauspajoilta tarjottiin päällikön paikkaa ”Teknillisesti sivistyneelle henkilölle”.¹⁹

Tilanteesta löydettiin jotakin hauskaakin. Lokakuussa 1918 Helsingin Sanomien pilapiirroksessa esiintyi muodikas parivaljakko, pitkänhuiskea saksalainen upseeri ja virkaveljensä, lyhyt ja tanakka suomalainen.

Päiwän kuwa.

Upseerikuntamme muodostuminen näyttää olewan hywällä alulla, minkä saattaakin nyt jo helposti huomata pääkaupunkimme pääkaduilla. Ylläolewa kuwa esittää kahta pääkaupunkilaisille tunnettua tyyppiä, joista toinen on kotimainen ja toinen ulkomainen. Kotimainen on myös tunnettu aikaisemmilta ajoilta, jolloin sotilaspuwun kantaminen meillä oli yksistään ulkomaalaisten keikarien etuoikeutena. Silloin muistutti tuollaisen painawan sankarin näkeminen lähinnä maalitaulua. Nyt herättää samanlainen ilmiö pikemminkin respektiä ja wakiinnuttaa uskoa että ainakin Suomen hallitus kykenee asianomaisella tawalla ruokkimaan armeijaansa kaikista puheista huolimatta.

Joka tapauksessa owat molemmat sankarit rekordeja alallaan.²⁰

Jääkäriupseereilla ja -aliupseereilla oli saksalaissuuntauksen aikana hyvät uranäkymät, mutta Saksan hävittyä maailmansodan ne synkkenivät. Jääkärit olivat sisällissotatalvena allekirjoittaneet vuoden palvelussopimuksen, ja sen päättymisen lähetessä helmikuussa 1919 lehdissä alkoi ilmestyä armeijasta pois pyrkivien jääkärien paikanhakuilmoituksia. Jääkärisana oli toki hyvää mainosta, mutta paras oli kertoa, ettei siinä ollut kaikki: ”Jääkärivääpeli teknillisen sivistyksen ja monipuolisen kokemuksen sähköalalla omaava, joka pääsee vapaaksi sotaväestä helmikuun 11 p:nä, haluaa sopivaa tointa”, kirjoitti ”Teknikko 4628”.²¹

Rauhaton kansainvälinen tilanne kuitenkin pakotti asevoimien rivien tiivistämiseen, ja koulutettujen upseerien hakuilmoitusten sävy tiukkeni samaan aikaan. Sotaministeri eversti Waldén antoi lehdissä 3. helmikuuta 1919 ukaasin: kaikkien armeijan ulkopuolella olevien alle 60-vuotiaiden vakinaisten ja reserviupseerien oli kuun puoliväliin mennessä ilmoittauduttava kutsuntapiirin kutsuntatoimistossa henkilötietojen antamista varten.²² Myös keisarinajan suomalaisten joukkojen, ns. Suomen sotaväen, alipäällystöä muistutettiin mahdollisuudesta palata armeijaan samoihin aikoihin.²³ Keväällä 1919, kun tilanne Venäjän-rajalla alkoi muistuttaa sotaa, sotaministeriö uhkasi jo syytteellä kaikkia vapaalla olevia upseereita, jotka eivät olleet ilmoittaneet tietojaan.²⁴

Henkilöstöpula saattoi osaltaan johtua myös miehistökirjanpidossa vallitsevasta kaaoksesta. Vielä pitkälle vuoteen 1919 armeijan päällikön eteen tuli ilmeisen usein tilanteita, joissa mies tiedettiin mutta hänen sijoituspaikkaansa ei. Jos muu ei auttanut, Wilkmanin oli haettava miestä kaikille armeijan laitoksille suunnatuissa päiväkäskyissään. Esimerkiksi 22. tammikuuta 1919 Wilkman haeskeli päiväkäskyssään ”E. Lehtistä, kotoisin Kärkölästä, työmies Emil, Erik Koskea, synt. 1896 14/5 Halikossa, itsellisenpoika Kaarlo, Wäinö Saarista Tohojärveltä ja ent. lämmittäjää Juho Wänskää”. Kuukautta myöhemmin ”Niiden joukkoosastojen, joissa reservivänrikit Oinonen ja Hovinen palvelevat, on heti ilmoitettava siitä Armeijan Päällikön esikunnalle”.²⁵

Koska säännöstöä ei aluksi ollut, henkilökuntaa oli myös haastava saada pidettyä siellä, minne se kuului. Joukko-osastojen kesken oli kilpailua upseereista ja värvätystä miehistöstä, ja heitä houkuteltiin paremmilla palkkausehdoilla muuttamaan toisiin joukko-osastoihin. Alemmat joukko-osastojen komentajat saattoivat siirrellä miehiä harkintansa mukaan ylempää mielipidettä kysymättä. Wilkman ei tällaista suvainnut ensinkään, Venäjällä siirrot oli hoidettu virkatietä ja upseerien siirrot oli merkitty itsensä keisarin päiväkäskyihin. Heinäkuun 16. päivänä 1918 Wilkman kielsi houkuttelun ja omapäisen värväyksen rangaistuksen uhalla, ja vastedes joukko-osastosta toiseen siirtymiseen tarvittiin virallinen menettely.²⁶

Ylipäällikön ja muiden joukko-osastojen lisäksi myös kotiväkeä saattoi kiinnostaa, missä sotilas mahtoi olla ja koska tulla sieltä pois. ”Kaarti Karjalan rykmenttin Herra päällikkö” sai Iistä 26. elokuuta 1918 lähetetyn napakan ilmoituksen:

Tietoksi ilmoitetaan koska tämäsotilas Wäinö Fransan poika Paaso on poistunut kotoaan Alaikäisenä Ilman Isänsä ja äitinsälupaa Helmi kuun 10 päivänä ja on ollut poissa heinäkuun 10 päiväänasti ja on pitetty tätä sotilasta Wäinö Fransan poika Paasoa Waltiollisesa palveluksesa alaikäisenä Ja kotona on kärsitty tyo voimainpuutetta ja Ettekä olelaskenee poijes hännen pyynnöstään Niintämä sotilas Wäinö Fransan poika Paaso on poistunut Isänsä käskystä ja tullut kotia Heinän tekoon ja elonkorjuuseen. Ja ette ole oikeutettu pitättään häntä Ilman Isänsä luvatta sillä koska hän on alaikänen vielä.

Iissä 26 päivä Elokuuta 1918. Frans Paaso.

Tämän oikiaksi totistavat. Kalle Puitti Aukusti Puitti.²⁷

Sisällissodan melskeissä armeijaan oli päätynyt alaikäisten lisäksi muutakin kyseenalaista ainesta. Toukokuun 1918 lopussa Turussa otettiin kiinni muuan Kaarlo Ståhlberg, joka tunnettiin ”yhdeksi kaikkein pahemmista kapinoitsijoista, joka kaiken lisäksi on ollut osallisena paitse ryöstöihin vielä todistettavasti ase kädessä toisten huligaanien kanssa hyökännyt suojeluskuntalaisten kimppuun, heidän yrittäessään estää erään liikkeen ryöstöä”. Tilanteesta teki mutkallisen se, että Ståhlberg oli välillä ehtinyt pestautua valkoiseen Pohjois-Savon rykmenttiin autonkuljettajaksi, ja hän oli Haminasta tullut Turkuun rykmentin myöntämälle kymmenen päivän lomalle. Turun piiriesikunnan vakoiluosaston Ensio Sievo joutuikin pahoittelemaan Pohjois-Savon rykmenttiin, ettei autonkuljettaja aivan lähiaikoina ollut palaamassa palvelukseen, mutta ”Jos kuitenkin hänen tilalleen haluatte kunnollisen autonkuljettajan, on meillä kyllä sellainen Teille antaa”.²⁸

Tällaiset äskettäiset punakaartilaiset saattoivat palvella valkoarmeijaa aivan mallikkaastikin. Samainen adjutantti Ruuth, joka oli Ståhlbergille myöntänyt loman, tiedusteli nyt jo Helsingistä kesemmällä Viipurin vankien tutkintolautakunnalta, millä mallilla rykmentin ratsumiehen Oskari Lehtovaaran asiat olivat nykyään. Lehtovaara oli liittynyt rykmenttiin Viipurin valloituksen jälkeen ja ”esiintynyt ja hoitanut tehtävänsä hyvin”. Paljastuttuaan punakaartilaiseksi hänet oli sitten vangittu, mutta ilmeisesti Ruuth ei pitänyt aiempaa palvelushistoriaa kovin vakavana juttuna ja kaipasi Lehtovaaraa jo takaisin rykmenttiin.²⁹ Hän joutui ikävä kyllä pettymään, sillä Lehtovaara sai kahdeksan vuotta kuritushuonetta.³⁰

Kertausharjoituksissa vuonna 1939. Ev Swensson näkee ryhdikkään reserviläisen ja sanoo: ”Jaha, onpas siinä vanha mies vielä reippaassa kunnossa. Missä sitä on tullut ennen palveltua?” ”Kaartissa, herra eversti.” (Swensson oli Karjalan kaartin entinen komentaja). ”No niin, sen kyllä näkee jo ryhdistäkin. Mutta kummassako kaartissa, Karjalan vaiko Suomen Valkoisessa kaartissa?” ”Kyllä se oli punakaarti, herra eversti.” ”Kaarti on aina kaarti”, Swensson vastasi ilmeensä säilyttäen ja teki kunniaa.³¹

Armeijan olojen vakiinnuttua osattiin jo katsoa tarkemmin, keitä sen rulliin otettiin ja keitä ei. Elokuussa 1919 ammoinen punakaartin yleisesikunnan päällikkö, sittemmin brittiarmeijassa luutnantinarvon saanut August Wesley ilmoittautui palvelukseen, englanniksi, totta kai:

Suomen armeijan yleisesikunnan päällikölle, Helsinki, Suomi.

Haluan tulla kirjoitetuksi upseerina Suomen armeijaan, jos hywäksytte suositukseni. Suositukseni owat saatawissa liittoutuneiden joukkojen yleisesikunnalta Arkangelissa. Olkaa hywä ja antakaa sähköteitse wastaus.

Aug. Wesley, luutnantti kuninkaallisessa armeijassa Arkangelissa.

Vaikka armeijalla oli pula koulutetusta henkilökunnasta, ei houkuttavaan työvoimatarjoukseen tällä kertaa tartuttu.³² Brittiarmeija oli kouluttanut Muurmannin legioonassaan toistatuhatta suomalaista aivan yhtä päteviksi sotilaiksi kuin Saksa jääkärit, mutta legioonalaisista kukaan ei kelvannut Suomen armeijaan myöhemminkään.

Sippola 17.2.20.

Herra Presitentti.

Te ehkä hämmästytte saadessanne oudon paperi lapun tältä taholta, mutta asian haarat pakoittavat minun turvautumaan tähän tapaan. Tahtoisin tietää että ettekö Te herra Presitentti voisi auttaa siinä asiassa. Nimittäin kun minä olen kutsunta ijässä oleva nuorukainen ja olen Valtio Rikos Oikeuden 89:nen osaston langettaman tuomion nojalla tuomittu 2 vuott. k.h. ja olemaan todist. Kelpaam. 3 v yli r.a. Ollen koe aika 5 vuotta. Nyt luonnollisesti en kelpaa sotavääkeen niin haluaisin että Te Herra Presitentti antaisitte minulle sellaisen suosituksen että kullä sitten kelpaisi. On hyvin ikävää tulla leimatuksi Isänmaan petturiksi sellaisessa tapauksessa kun on ymmärtämätön poikavekara.

Meillä on kutsunta 25 päivä tätä kuuta niin että jos herra Presitentti tahtoisi olla niin ystävällinen ja vähän puolustaa köyhää orpo poikaa. Mielummin haluaisin tulla ajetuksi maan pakolaisuuteen kun olla Isänmaan petturi. – Tarkoitukseni ei ole mitään pilan tekoa sen voin vakuuttaa aina. Olen kotoisin Vehkalahden pitäjän Kaarniemen kylästä ja syntynyt vuonna 1900.10.9.

Jään odottamaan arvoisaa vastaustanne. Piirrän kunnioittaen Martti Lundberg. (osoitteeni on) Utti. Hirvelä Metsäkulma.³³

Armeijan virkatie saattoi herättää kysymyksiä reserviin siirtyneillekin. Jääkäriluutnantti Georg Tallqvist oli sisällissodan jälkeen jättänyt Karjalan kaartinrykmentin ja värväytynyt ensin Mikkelin suojeluskunnan paikallispäälliköksi. Keväällä 1919 läänin kutsuntapiirin kutsuntatoimisto ilmoitti, että Tallqvistin oli liikekannallepanon sattuessa hakeuduttava 3. divisioonaan Mikkeliin. Tämän jälkeen Tallqvist siirtyi Seinäjoen suojeluskunnan paikallispäälliköksi, ja Vaasan läänin kutsuntatoimisto reagoi tähän määräämällä miehen sodan sattuessa ”Jääkäri-prikaattiin”. Tallqvistin tilanne mutkistui marraskuussa 1919, jolloin hänen entinen esimiehensä Karjalan kaartinrykmentistä, jääkärimajuri Öhqvist, ilmoitti Tallqvistille, että mikäli mobilisoidaan, oli Tallqvistin ilmoittauduttava ”Kaakkoissuomen rykmentin” esikunnassa Viipurissa. Viikkoa myöhemmin Tallqvistia lähestyi Mikkelin kutsuntatoimisto, joka kertoi, että liikekannallepanossa Tallqvistin oli suunnattava Mikkeliin Pohjois-Savon rykmenttiin. Häntä siis odoteltiin liikekannallepanon sattuessa kolmessa eri joukko-osastossa.³⁴ Tallqvistin onneksi liikekannallepanoon meni lopulta 20 vuotta. Silloin hänelle löytyi sijoitus kuormastokomppaniasta.³⁵

Asevoimien vähitellen kehittyessä asioihin tuli selkeyttä. Vuoden 1920 mittaan otettiin tavaksi, että asevelvollisten ja kantahenkilökunnan luotettavuudesta tiedusteltiin lausuntoja näiden kotipitäjien suojeluskunnista.³⁶ Kun ilmailuvoimien tilitysupseeri, entinen punakaartilainen, katosi koko aselajin käteiskassa mukanaan lokakuussa 1921, toimitettiin laajempi puhdistus, jossa sotaväestä poistettiin sinne värväytyneet entiset punakaartilaiset ja muitakin rikollisia. Esimerkiksi Rannikkopuolustuksesta erotettiin Rannikkolaivueen musiikkimestari, kaksi vääpeliä ja kymmenkunta alempaa kanta-aliupseeria.³⁷

Wiime wiikon lopulla huomattiin Helsingin meripataljoonassa, että eräs toisen pataljoonan toisen komppanian kersanteista oli – tyttö. Miehen puwussa on hän säilyttänyt salaisuutensa aina siihen, kun eräs tuttawa hänet tunsi. Tyttö, joka on kotoisin Lapualta ja koulusiwistystä saanut, oli wapaussodan alusta wäärällä nimellä ilmoittautunut wapaaehtoisena sotapalwelukseen. Tyttö on ollut mukana useissa taisteluissa, saaden tunnustuksen urhoollisuudestaan ja kohoten wähitellen kersantiksi. Lyhyt tukka, miehekäs esiintyminen ja miesmäinen ääni salasiwat hänen sukupuolensa niin hywin, ettei epäilyjä syntynyt. Miestoweriensa aawistamatta asianlaitaa oli hän asunut heidän kanssaan yhdessä ja ottanut osaa heidän kaikkiin puuhiinsa.³⁸

Lopulta sotaväen päällikkö Wilkaman tietoon tuli keväällä 1922 sellainenkin yksityiskohta, että esikuntiin oli ilman hänen suostumustaan ja tietämättään otettu naisia konekirjoittajiksi kapitulanttialiupseerien vakansseille. Tämä oli hänestä liikaa, ja päiväkäskyssään hän määräsi naiset erotettavaksi marraskuun alkuun mennessä. Ajatus naisten armeijapalveluksesta jäi odottelemaan tasa-arvoisempia aikoja.³⁹

21 HS 31.1.1919. Vastaavia ilmoituksia esim. Jääkärivänrikki. HS 23.1.1919; Jääkärivääpeli. HS 29.1.1919; Jääkärivääpeli. HS 31.1.1919.

24 Reserwissä olewien ja reserwiupseerien ilmoittautumiswelwollisuus. HS 29.5.1919.

28 Sievo Pohjois-Savon rykmentin kansliaan (ajankohta sisällön mukaan päätelty) toukokuu 1918. Pohjois-Savon rykmentti 1, KA.

29 Ruuth Viipurin vankien tutkintolautakuntaan 13.6.1918. Pohjois-Savon rykmentti 1, KA.

34 Tallqvist Öhqvistille. Vpk. N:o 352.19 8.12.1919. Karjalan Kaartin Rykmentti R-179/1, KA.

2. UPSEERIKOULUTUS

Wilkman esitti ylipäälliköksi ryhtyessään hurskaan toivomuksen Saksan avusta upseerikoulutuksessa, mutta todellisuus jäi toiveista jälkeen. Kuten sisällissodan aikana, myös saksalaiskaudella upseerikoulutusta harjoitettiin ainoastaan tilapäisillä kursseilla. Tällaisia olivat Fahnenjunkerschule, Lehrkommando Sandhamn, Haminan Kampfschule sekä Lappeenrannan tykistökurssit. Lentäjiä ja laivaston henkilökuntaa kävi kyllä opetuksessa myös Saksassa ja saksalaisilla laivoilla Itämerellä. Kuurinmaan Liepājaan matkasi kesän ja syksyn mittaan ohjaajakouluun 17 suomalaista, lentokonepuuseppäkurssille kuusi, mekaanikkooppiin sinne ja Kiel-Holtenauhun 20, Rügenin tähystäjäkouluun viisi ja Kuurinmaan Vecauceen kaksi suomalaista ilmailijaa. Vallankumouksen jälkeen vuoden 1918 lopulla nämä palasivat kotimaahansa.⁴⁰

Lappeenrannassa pidettiin kahdet tykistökurssit, joista jälkimmäiset päättyivät neljä kuukautta kestettyään maaliskuun 1919 alussa. Kursseja johti Venäjän armeijassa palvellut majuri af Forselles, ja tutkintovaliokunnassa oli toinen Venäjältä saapunut eversti Stjerncreutz sekä kaksi jääkäriupseeria, everstiluutnantti Malmberg ja kapteeni Valve. Kursseihin otti osaa 37 kokelasta ja yhdeksän reserviupseeria, ja päättökokeisiin osallistui heistä yli 30. Tykistön ylitarkastaja kenraalimajuri Kivekäs osallistui koetilaisuuteen.⁴¹ Vähän myöhemmin heräsi hämminkiä siitä, minkälaiseen asemaan näiden kurssien käyminen lopulta oikeutti. Kivekäs piti tykistökursseja reserviupseerikoulun tasoisina, ja siksi kursseilta valmistuneet eivät mitenkään voineet automaattisesti saada aktiiviupseerin asemaa. Sotakoulujen tarkastaja kenraalimajuri Ignatius oli samaa mieltä, ei aktiiviupseeriksi voinut päästä ilman kadettikoulua tai muuta pidempää oppimäärää. Joku näille tykistökurssilaisille kuitenkin oli mennyt lupaamaan aktiiviupseerin arvon, mutta Kivekäs kieltäytyi puoltamasta tällaisten reserviupseerien ylentämistä aktiiviupseereiksi.⁴²

Keisarillinen Suomen kadettikoulu perustettiin uudelleen ilman ”keisarillista” vuonna 1918, ja se sai aluksi tilat entisestä venäläisestä kymnaasista Helsingin Arkadiankadulta. Kouluun otettiin tammikuussa 1919 yhteensä 60 oppilasta, joiden oli käytävä puolentoista vuoden kurssi, ja lokakuussa 60 lisää. Koulun suorittaneiden oli sitouduttava palvelemaan vähintään kolme vuotta upseereina. Kouluun tullessaan oppilailla oli oltava takanaan ylioppilastutkinto tai vastaava sivistysmäärä sekä vähintään puoli vuotta armeijapalvelusta siinä aselajissa, jossa halusivat jatkaa upseereina. Puolentoista vuoden kurssimaksu oli tuohon aikaan suuri raha, 4500 markkaa. Myös ilmaiseksi opiskelevia saatettiin ottaa mukaan muutama, mutta heidän oli oltava sisällissodan valkoisten sotaorpoja tai itse sen sodan veteraaneja.⁴³ Käytäntö muistutti keisarin ajan kadettikoulusta, jossa siinäkin oli ollut kruunun kustantamia ja omalla rahalla opiskelevia kadetteja.

Ensimmäiset 56 kadettia valmistuivat upseereiksi 31. maaliskuuta 1920.⁴⁴ Tilaisuus oli juhlava: kadetit marssivat presidentin linnaan, sotaministeri Jalander tervehti, ja Ateenalaisten laulu soi armeijan päällystön astellessa paikalle presidentti Ståhlberg kärjessään. Presidentti puhui ja kätteli jokaista upseerinvaltakirjan saajaa, kolminkertainen eläköön huudettiin, Maamme-laulu kajahti ja sotaväen päällikkö Wilkama korosti upseerien merkitystä kasvattajina. Uudet upseerit joukko-osastoineen esiteltiin lehdissä kuin keisarin aikaan.⁴⁵

Kadettikoulu joutui jättämään Arkadiankadun entisen venäläisen kymnaasin rakennuksen hieman nolosti. Sotalaitos ei ollut huomannut maksaa siitä vuokraa kiinteistöyhtiölle, ja tämä nosti oikeusjutun. Syksyllä 1922 kadettikoulu tuomittiin häädettäväksi. Se sijoittui seuraavaksi Munkkiniemeen ahtaisiin tiloihin entiseen parantolaan. Arkadiankadun talossa on nykyisin Luonnontieteellinen museo.⁴⁶

40 Upseerikoulutuksen alkuvaiheista esim. Leimu 1985: 115–117; Kemppi 2006: 90–107; laivaston henkilökunnan koulutuksesta Leimu 1985: 143–144; ilmavoimien henkilökunnan koulutuksesta Uola 2018: 171–172.

42 Tykistön ylitarkastaja N:o 42 Sal. Ylipäällikön Esikunta II a:han 28.4.1919. 2. divisioona R-113/7, KA.

45 Suomen kadettikoulun ensimmäinen upseereiksi koroittamistilaisuus. HS 1.4.1920.

3. OLOT ARMEIJASSA

Armeijan elo ja olot olivat alkuvaiheessa verrattain alkeelliset.⁴⁷ Mitään ohjesääntöjä ei ollut. Eversti Birger Åkerman nimitettiin alkukesästä 1918 Helsinkiin ja ympäristöön sijoitetun 1. divisioonan komentajaksi. Heinäkuun 16. päivänä hän suuntasi Kallion kansakoululle tarkastamaan Karjalan kaartinrykmenttiä.

Luokissa, nyt siis tuvissa, oli miehistöille lavitsat – hieno juttu. Oljilla täytettyjä pusseja oli patjoina, vaan niitä oli huomattavasti vähemmän kuin miehiä. Suurin osa siis sai maata kovilla lavereilla. Onko jaettu vaatteita, onko alusvaatteita? – Yhdet on jaettu, herra eversti! Seuraavaksi mentiin keittiölle. Muonavarasto osoittautui ahtaaksi, hyllyt kapeiksi. Ruokaaineita oli levitelty pitkin kuraista lattiaa. Likavesikaivo oli tukossa ja täynnä. Sievedet valuivat pihalle, eikä roskalaatikoita ollut mailla eikä halmeilla. Koulun poikien vessakin tuli katsottua. Virtsarännin viemäri oli tukossa, lattioilla oli ureaa ja kiinteämpääkin tavaraa, eikä kalkkia oltu käytetty hajuhaitan poistamiseen. Pihalla oli suurempi käymälä, ja nenä huomasi sen jo kaukaa. Rännejä ei ollut minkäänlaisia ja huusien seinä vuosi, joten se ja lattia olivat virtsasta märkiä. Lavuaarit lainehtivat sekä nestettä että konkreettisempaa ainesta. Minkäänlaisia kuivikkeita tai kalkkia ei näkynyt. Vessan ja viereisen tallin välisessä kujassa likavesi juoksi purona katuviemäriin. Kansakoulun pihalle oli rakennettu talli. Kaupungin terveystarkastaja olisi pyörtynyt: pihalla oli siellä täällä hevosentorttuja, ja tallin alta vuosi pihan poikki kadulle hevosenkusta.⁴⁸

Aseveljien toiminta tahollaan ei aina edistänyt viihtyvyyttä. Åkermanin kauhistellessa Kallion kansakoulua 2. jääkärirykmentin II pataljoonan 6. komppania oli muuttamassa Karjalankannaksen Vammelsuuhun, josta jokin toinen jääkäripataljoona oli juuri siirretty pois. Komppania sijoittui venäläisen Kartavtsovin omistamaan Marivki-nimiseen huvilaan, jonka omistaja oli ties missä. Komppaniaa johtava jääkäriluutnantti Kaila löysi huvilasta epäkohtia. Kaikissa huoneissa oli kaikenlaista paperiroskaa, ruuanjätteitä ja likaisia astioita, ja huonekalut oli järjestään tuhottu ja sotkettu. Viemäriputket olivat tukossa, mutta se ei ollut edellisiä joukkoja estänyt käyttämästä vessoja, ja vessat tulvivat lattialle. Kylpyammetta oli käytetty ”pissoirina”. Koko huvila haisi pahalle, ja Kaila arvelikin kuluvan ainakin kaksi päivää, että rakennus saataisiin asuttavaan kuntoon.⁴⁹

Ylipäällikkö Wilkmankin kiersi tarkastamassa joukkoja, ja varsinkin alkuvaiheessa hän sai kokea vaihtelevia yllätyksiä. Aamuvarhaisella kesäkuun 17. päivänä 1918 hän iski Haminasta Helsinkiin saapuneeseen Pohjois-Savon rykmenttiin. Huoneet nyt olivat ”huonossa siivossa” ja kiväärit, joita kenraali tarkasti, puhdistamatta, mutta sellaista sattui. Kiusallisempi havainto olivat kolme ilmeistä prostituoitua, jotka löytyivät 3. komppanian tuvista. Naiset jättivät kasarmin vauhdilla, ja rykmentin komentaja sai läksykseen ilmoituksen toimenpiteistä, joilla aikoi joukko-osaston tasoa nostaa.⁵⁰

Majoitusolot kehittyivät monessa paikassa varsin lupaavaan suuntaan. Marraskuussa 1918 Vuoristoprikaatin lääkäri Wellman kiersi prikaatin majoitusalueet Vaasassa, Tampereella, Hämeenlinnassa ja Oulussa. Näissä joukot asuivat yleensä vanhoissa keisarinajan suomalaisten joukkojen kasarmeissa jotka oli rakennettu valoisiksi ja tilaviksi. Asumusolot hän merkitsi jokaisessa kohtuullisiksi joskin totesi, ettei miehistöllä ei ollut tarpeeksi vaatteita, puvustus oli talviolosuhteisiin liian kevyttä eikä vaatekappaleiden pesuun ollut varsinaisia pesutupia. Ne pestiin saunoissa. Tämän vuoksi sotilaat joka paikassa valittelivatkin lääkärille täitä ja luteita. Vessat herättivät eri paikoissa huolta, varsinkin Oulussa, jossa ne olivat ”aivan sietämättömässä kunnossa”. Reikien alle oli vedetty kiskot, joita pitkin tyhjennettäviksi vedettävien vaunujen tynnyreihin ulosteet putosivat mikäli osuivat. Paljon levisi myös käymälän alle maahan, joka oli ”aivan saastutettu”.⁵¹

Valtion varat eivät kuitenkaan riittäneet kaikkien sen haltuun päätyneiden kiinteistöjen ylläpitoon. Vielä vuonna 1921 joukko-osaston oli muuttaessaan pahimmassa tapauksessa rakennettava uusi kasarmi itse ympärilleen. Tuolloin ratsuväkirykmentit koottiin Lappeenrantaan Ratsuväkiprikaatiksi. Kasarmialue oli siinä tilassa, mihin Venäjän armeija ja punakaarti sen olivat kolme vuotta aiemmin jättäneet. Hämeen ratsurykmentin kapitulanttialiupseerit ilmoittivat jo joukolla eroavansa, jos paikkoja ei saada kuntoon, kun ikkunat olivat rikki ja lunta tuiskusi sisään.⁵²

Syksyllä 1924 sosialidemokraatit alkoivat kerätä tietoja asevoimien epäkohdista ja tehostetusti tuoda niitä esiin esimerkiksi eduskunnassa. Muuankin kansanvalittu tiesi siellä sitten kertoa:

Keittokursseilla samassa osastossa mainitaan tammikuun ajalla 1 p:stä 23 päiwään mainittuna wuonna olleen yleensä niin kylmät huoneet, että wesi jäätyi niissä huoneissa, joissa sotilaiden piti nukkua. Samoin huomautettiin Wiipurin raskaan tykistörykmentin 9 patterista, että asuinhuoneet oliwat niin kylmät, että sotilaat joutuiwat hampaat helisten palelemaan siellä. Kun harjoituksissa jalkineet ja waatteet kastuiwat, ei niitä saatu yön aikana kuiwiksi. Aamulla oli kylmän jäykistämien sotilaiden pakko pukea päälleen märät waatteet. Pioneeripataljoonassa n:o 1 Koriassa ilmoitetaan useina aamuina huoneissa 2 astetta kylmää. Myöhemmälläkin ajalla owat samat huoneet olleet niin kylmiä, että sotilaat owat sen johdosta sairastuneet. Samanlaisia esimerkkejä esitetään eri puolilta maata ja ilmoitetaan, että jos niistä tekee walituksia, eiwät ne ole mitään auttaneet.⁵³

47 Olosuhteista asevoimissa esim. Kemppi 2006: 82–85; asevoimien alkuajoista peruskirjallisuutta Terä – Tervasmäki 1973: 32–142.

50 Wilkman Pohjois-Savon rykmentin päällikölle N:o 144 17.6.1918. Pohjois-Savon rykmentti 1, KA.

51 Wellman/Vuoristoprikaatin Esikunta Suomen Armeijan Yleisesikuntaan 22.11.1918. Ivb.Pk.No 1851/2. Ye R-91/10, KA.

52 Bogislaus von Hohenthal Sotaväen päällikölle (ei päivämäärää) 1923. Tasavallan presidentin kanslia Hca 7, KA.

4. TAUDIT

Puutteelliset hygieniaolot, nelivuotinen elintarvepula ja väestön kunnon heikentyminen johtivat alttiuteen tartunnoille, ja kaikenlaiset epidemiat jylläsivät. Alkeellisissa oloissa tiiviisti majailevat sotilaat olivat eri taudeille otollinen kasvualusta.

Helsingissä havaittiin ensimmäisenä isoarokkoa. Kaupungin komendantti katsoi aiheelliseksi jo toukokuussa 1918 panna toimeen ilmaiset rokotukset kaikille armeijaan kuuluville henkilöille joita ei oltu viimeisten viiden vuoden aikana rokotettu.⁵⁴ Isorokkorokotus ei kuitenkaan pelastanut maailmanlaajuiselta influenssaepidemialta, espanjantaudilta, joka havaittiin juhannuksen jälkeen ensi kertaa saksalaisten ja suomalaisten upseerien ja sotamiesten parissa. Heinäkuun alussa Helsingin Sanomat uutisoi sadoista tautitapauksista. Armeijan raporttien valossa lehtitieto vaikuttaa kuitenkin varsin jälkijättöiseltä, ja ehkä epidemiasta pyrittiinkin pitämään alussa mahdollisimman vähän ääntä paniikin välttämiseksi.

Espanjantauti aiheutti ongelmia muutenkin miehistöpulaa kärsivän armeijan parissa. Esimerkiksi Helsingissä yleisesikunta, senaatin sota-asiain toimituskunta ja sen pääintendentuuri tilasivat 1. divisioonan komentajalta eversti Åkermanilta jatkuvasti komennuskuntia vartioimaan sotasaalista ja mitä milloinkin, mutta heinäkuun 1918 puolivälissä Åkermanin oli valitettava ylipäällikkö Wilkmanille, ettei hänellä enää ollut miehiä. Miehistöstä 25–40 % makasi espanjantaudissa, ja palveluskykyiset miehet joutuivat seisomaan kaupungissa välttämättömillä vahtipaikoilla kolmekin päivää ilman vaihtoa. Mistään joukkojen harjoituksesta ei voinut olla puhettakaan, ja sisällissodan aikana liittyneet yli- ja alaikäiset oli vielä määrä vapauttaa palveluksesta.⁵⁵

Espanjantauti ei päättynyt vuonna 1918, vaan sitä ilmeni laajassa mitassa myöhemminkin. Esimerkiksi keväällä 1919 Oulussa tartunnan sai puolensataa Pohjanmaan jääkäripataljoonan sotilasta, ja heistä menehtyi ainakin neljä.⁵⁶ Samaan aikaan Rovaniemelle oli järjestetty tilat muutamalle sadalle uuden saapumiserän alokkaalle, mutta heitä saapuikin toista tuhatta. Puutteellisissa oloissa levisi espanjantauti, ja Rovaniemellä sadasta sairastuneesta kuoli ainakin kahdeksan miestä.⁵⁷⁵⁸⁵⁹