© 2021 Mäkipeska, Panu
Taitto ja kansi: Books on Demand GmbH
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-952-80-9196-7
Tuulalle
Heinille
Liisalle
Vuoden 1980 tienoilla Otaniemen koneosaston käytävillä huhuttiin, että lähivuosina Neuvostoliitto tilaa ydinkäyttöisen jäänmurtajan Suomesta. Lehdistössä en nähnyt asiasta mainintaa, mutta tosiasiassa valtioidemme välisessä viisivuotissuunnitelmassa oli jo mukana tämä projekti, se oli ollut myös ns. pitkän tähtäimen 15 vuoden yhteistyösopimuksessa.
Päätin itsenäisesti kouluttautua tähän projektiin mukaan. Muutin pääammattiaineeni höyrytekniikaksi professori Per-Holger Sahlbergin innoittamana, lähdin suorittamaan ydinreaktoritekniikan peruskurssia fysiikan osastolle ja luin termisiä turbokoneita; laivanrakennustekniikan pitkä oppimäärä jäi minulta suorittamatta. Riittävästi vahvistuneena menin ehdottamaan diplomityön tekemistä Helsingin telakan kuljetuskoneisto-osaston johtajalle Jarmo Laaksolle keväällä 1982. Hän oli pestannut joukkoonsa jo höyrytekniikan osaajan Coy Moringin, joka tarvitsi apulaisen ydinmurtajaprojektia silmällä pitäen. Tein diplomityön aiheesta ydinkäyttöisen jäänmurtajan turvallisuusluokiteltujen putkistojen shokkikestävyys, jossa käsittelin putkiston lujuutta staattisissa ja dynaamisissa tilanteissa elementtimenetelmän avulla. Onneksi koko voimalaitoksen suunnittelu ja sen turbokoneet kulkivat aiheen rinnalla. Minusta tuli Coyn apulainen telakan valmistautuessa suureen tilaukseen, joka tuli vuoden 1984 lopussa.
Kuljetuskoneisto-osaston päällikkö Jarmo Laakso teki ansiokasta työtä valmistautuessaan ja kouluttaessaan osastoaan hoitamaan vaativan projektin, josta tuli tilauksen myötä silloisen Suomen suurin vientiprojekti, ja suurin tieteellis-tekninen yhteistyöprojekti Neuvostoliiton kanssa tällä aikajaksolla. Kävin lukuisilla ydinvoimaan ja voimalaitoksiin perehdyttävillä kursseilla, ja luimme osastolla kaiken mahdollisen aiheesta. Laaksolla oli tapansa mukaan pitkiä tarkastuslistoja, joita käytiin läpi tarjousaineistoa valmisteltaessa. Jälkikäteen minulle selkeytyi, että hän oli minulle ensimmäinen ja viimeinen todellinen tekniikkaa ymmärtävä esimies. Sen jälkeen olen joutunut pärjäämään itse mitä tulee teknisiin ratkaisuihin, ja itse asiassa melkein kaikkiin asioihin.
Valmistelevassa vaiheessa pyrimme saamaan tietoja Neuvostoliiton aiemman sukupolven Arktika-luokan ydinkäyttöisistä jäänmurtajista sekä sittemmin tunnetuksi tulleesta ydinkäyttöisestä Sevmorput lastialuksesta. Vastapuoli ei kuitenkaan antanut paljokaan tietoja reaktoriosastosta, ja sitä palvelevista järjestelmistä. Helsingin telakka turvautui konsultoimaan Imatran Voimaa, jolla 80-luvulla oli pohjoismaiden suurin suunnittelutoimisto, joka oli myös lähtenyt myymään voimalaitossuunnittelua kansainvälisilläkin markkinoilla. Imatran Voiman kokemus Loviisan laitoksen myötä venäläisestä ydinvoimatekniikasta ja turbiinilaitosten suunnittelusta oli siis käytettävissämme sopivissa hallittavissa osissa.
Potkuriakselistojen ja potkureiden suunnittelu ja rakentaminen arktisiin aluksiin oli kuljetuskoneisto-osaston ja telakan erikoisosaamista. Nyt oltiin tekemässä tähän asti suurinta 3 x 12 MW potkuritehon installaatiota, joka kaiken lisäksi oli suunniteltava matalakulkuiseen, melkeinpä jokialukseen. Projektimme erikoisuus oli juuri matalakulkuisuus, jonka ansiosta alukset pääsisivät Jenisei-joen suistoon Dudinkaan, josta muun muassa tärkeät malmin kuljetukset tulisi varmistaa ympäri vuoden. Vaikka telakka olisi pystynyt suunnittelemaan itsekin Taimyrin potkurit, joka ei ole vähäinen taito, venäläiset halusivat oman Nikitin – designin mukaiset potkurit laivaan. Dieselvoimakoneiston sijaan osaston vastuulle tuli nyt turbiinilaitos yhteyksineen reaktorilaitokseen.
Aluksen pääsähköjärjestelmäkin tulisi olemaan erikoinen AC/AC-käyttö perustuen vaihtovirtageneraattoreihin ja vaihtovirtapotkurimoottoreihin. Ainoa vastaava laitos oli tulossa ensimmäisenä vuonna 1986 valmistuvaan merenkulkulaitoksen Otsoon ja sen sisaralukseen Kontioon, jotka olivat ABB:ltä ja Helsingin Telakalta eräänlaiset ”ensimmäiset maailmassa”, mutta pienemmät tehoiltaan.
Mutta kaikkein erikoisinta aluksessa tulisi olemaan sen ydinkäyttöinen voimalaitos, käsittäen kymmenen höyryturbiinikäyttöistä voimakonetta. Suurin osa aluksen rungon sisältävistä tiloista olisi konetiloja täynnä enimmäkseen höyrytekniikkaa. Aluksen keskellä sijaitseva niin sanottu keskusyksikkö tulisi sisältämään kompaktin PWR-tyyppisen reaktorin apulaitteineen 14 m x 14 m kokoisen suojarakennuksen sisällä. Keskusyksikön laiteasennukset ja reaktorin polttoaineen lataus tulisi tapahtumaan Leningradissa.
Alkutietoinamme saimme tarjousvaiheessa läpivientien (putket ja kaapelit) sijainnit sekä toisiopiirin prosessiarvoja sekä hätäjäähdytyspumppujen virtausarvoja. Ulkoisen suojajärjestelmän alkutietoina saimme signaaliluettelon, jotka turbiinilaitoksen ja reaktoriosaston välillä tarvittaisiin. Esikuvanamme käytimme enemmänkin venäläisiä ammattilehtien artikkeleita heidän omista ydinkäyttöisistä aluksistaan kuin virallista keskusyksikön suunnittelijan aineistoa, joka oli luokiteltu salaiseksi.
Diplomityöni selkein tulos oli, että jopa turvallisuusluokitellut kuumat putkistot voitiin kannatella perinteisin kiintopistein sekä liukukannattimin, joihin asennettiin liikkeen estoja shokkitilanteita varten. Eksoottisia liikkeen vaimentimia tai itse lukitsevia tukia ei tarvittu, jolloin säästettiin kustannuksia. Suunnittelu ja jännitysten laskenta vain piti tehdä huolellisesti.
Aluksemme konseptisuunnittelu oli laajalti telakkamme omaa, ja meillä oli mielestäni venäläisen osapuolen luottamus perustuen pitkään sodan jälkeiseen yhteistyöhän ja lukuisiin toimituksiin. Venäläiset olivat erittäin tyytyväisiä Suomessa rakennettuihin aluksiin, ja he kehuivat vielä 2000-luvulla legendaarisia 1980-luvulla rakennettuja aluksiamme, mm SA-15 alussarjaa. Projekti-insinööri Jokke Virtanen sai melko vapaat kädet suunnitella yleisjärjestelyn ja koota laivajärjestelmien erittelyt. Koneistosuunnittelun osalle kasautui suurin haaste, mutta kyllä runko-, sähkö- ja automaatiosuunnittelu sekä LVI-suunnittelukin joutuivat uuden eteen. Projektiosaston ja erillisen yksikön, WADAM:in (Wärtsilä Arctic Design and Marketing) konsortiolla oli kokemusta ja tutkimustietoa matalakulkuisista jokijäänmurtajista, ja he olivat tehneet ydinmurtajan konseptisuunnittelua jo vuosia johtuen aiesopimuksista Neuvostoliiton kanssa. Telakkayhteisöllä oli johtoa myöten vahva usko pystyä hoitamaan ydinmurtajan suuret tehot ja tekniset haasteet siinä missä muutkin vaativat projektit. Tuotannon läpi oli virrannut niin kauan ja niin paljon erilaisia, ja varsinkin jäätä murtavia aluksia, että itsetunto oli kohdillaan. Ydinturvallisuusasioissa aiottiin tukeutua Imatran Voiman tukeen sekä avautuvaan tieteellis-tekniseen yhteistyöhön venäläisen osapuolen kanssa.
Vaygachin yleiskuvan sivuprofiili
Kahden ydinkäyttöisen jäänmurtajan tilaus saatiin 12.11.1984. Ensimmäisenä oli tuleva Taimyr ja toisena Vaygach. Telakan johtaja Martin Saarikangas lähes asui Moskovassa saadakseen tilauksen kotiin, apunaan mm projektipäällikkö Kimmo Juurmaa. Tilaus käynnisti tiiviin yhteistyön Neuvostoliittolaisten osapuolien kanssa. Muistan kuinka jännitin ensimmäistä neuvottelua herra Trifonenkon kanssa, josta tuli oma lähin neuvottelukumppanini ainakin neljäksi vuodeksi. Hän hallitsi reaktorilaitoksen tekniikan, ja meidän tehtäväksemme tuli integroida turbiinilaitoksen järjestelmät sen kanssa. Trifonenko osoittautui sivistyneeksi insinööriksi, joka harrasti mm maalaustaidetta, nyrkkeilyä, laskettelua ja tietenkin sienestystä. Sienten vertailu ja satonäkymät olivat luonteva tapa aloittaa keskustelut ja toivottaa Pietarin delegaatio tervetulleeksi Helsingin neuvotteluihin. Projektin loppuvaiheessa Trifo uskaltautui Leningradissa tuomaan maalauksiaan näytille, jolloin pääsimme reaktorilaitoksen asioihin vasta noin tunnin taidepitoisen keskustelun jälkeen. Trifo lahjoitti yhden tauluistaan meidän koneistojärjestelmien osaston silloiselle johtajalla ja lukuisten matkojen matkakumppanilleni Rainer Albrechtille.
Telakka luovutti vuonna 1984 yli kymmenen uutta alusta, joista useat olivat Neuvostoliiton tilauksia, mm arktisia pelastuslaivoja ja jokijäänmurtajia. Vuosi oli Helsingin telakan ehkä menestyksellisimpiä vuosia ainakin volyymin osalta. Silloin tehtiin myös suuret investoinnit runkotuotannon konekantaan Hernesaaressa ja telakka-altaiden alueelle. Telakka oli kilpailukykyinen ja valmis toteuttamaan useitakin protolaivojen toimituksia samanaikaisesti. Uusi tilaus ei mullistanut telakan toimintatapoja, vaikka tilaus olikin kautta aikojen suurin vientiprojekti.
Telakka oli viimeistelemässä merkittävää loistoristeilijää Royal Princessiä, pieniä Sea Goddess - risteilijöitä, ja varusteluun olivat tulossa 1983 tilatut Silja Linen isot alukset Svea ja Wellamo. Uusia tilauksiakin otettiin ydinmurtajatilauksen kanssa samaan aikaan, mm Otso ja Kontio 1984, ja ensimmäiset Fantasy-luokan risteilijät Carnivalille vuonna 1986.
Jälkikäteen ajatellen Helsingin telakalla oli erinomainen kyky niellä ja toteuttaa suuria hankkeita samanaikaisesti. Organisaatio oli viritetty toimivaksi, ja työntekijöillä oli halu tehdä parhaansa. Keskusteluyhteys johdon ja työntekijäpuolen välillä toimi ilmeisen hyvin vaikka lakkoja järjestettiin usein, niiden yhteydessä päästiin purkamaan paineita puolin ja toisin.
Suunnittelu ja organisoituminen olivat telakalla korkealla tasolla, joissa asioissa Christian Landtmanin ja Martin Saarikankaan johtajuuksien jälki näkyi selvästi. Näen sen vasta nyt jälkikäteen viisastuneena. 1980-luvulla tehtiin vielä suurin osa asioista itse, joka oli ymmärrettävää, kun suurimmalle osalle henkilöstöstä oli lähes jatkuvasti omanlaistaan työtä tarjolla. Seuraava vuosikymmen muuttaa toimintatavat, jolloin suurin osa työstä siirtyy ulkopuolisille firmoille, kokonaistoimittajille ja alihankkijoille.
Neuvostoliiton sisäiset ongelmat olivat telakkayhteistyön piirissä kaukaisia, eikä kenelläkään ollut aavistustakaan siitä, että ydinmurtajatilaus tulisi jäämään viimeiseksi isoksi laivatilaukseksi Neuvostoliiton puolelta. Vasta 19 vuotta myöhemmin vuonna 2003 saadaan seuraava tilaus pienehköstä öljykentän huoltoaluksesta venäläiseltä yhtiöltä Helsingin telakalle.
Taimyr oli ja on edelleen suurin Suomessa rakennettu jäänmurtaja, jääluokka USSR LL2. Pituus on 151,8 m, leveys 29,1 m, syväys 8,0 – 9,0 metriä, uppouma 20000 tonnia. Suorituskyky: 2,2 metriä paksun tasaisen jään murtokyky nopeudella 3 solmua, jatkuva etenemiskyky 2,85 m paksussa tasaisessa jääkentässä, paalutyöntö 300 tonnia, nopeus avovedessä 18,5 solmua, operointi kyky -50°C ilman lämpötilassa, miehistön määrä aluksella 120 – 138 henkeä.
Neuvostoliittolaisten oman massiivisen ydinmurtajan syväys oli yli 11 metriä, joka erotti ratkaisevasti ”meidän” laivamme siitä. Heidän Arktika-luokassaan oli kaksi vastaavaa reaktoria, mutta suhteessa reaktoritehoon, paljon vähemmän potkuritehoa, sen uppouma on 23000 – 25000 tonnia ja miehistö 138 – 200 henkeä. Panos – tuotos suhde oli ilman muuta ”meidän” laivallemme edullisempi, ja käyttöalue jokisuistossa oleellisempi kuljetusketjun varmistamiseksi. Vaikka Arktika-luokka oli heidän omaa tuotantoaan, on sen täytynyt olla heillekin kallis alus. Sen konehuoneessa tunsi olevansa kuin Jules Vernen maailmassa, kaikki oli suurta ja valtavaa, ja keltaista (heidän tyypillinen koneiden väritys). Miehistötiloissa oli mielestäni viihtyisää, kun siellä oli kasveja ja akvaarioita tuomassa tunnelmaa. 1990-luvulla venäläiset keksivätkin tehdä risteilyjä näillä laivoilla pohjoisnavalle kun ”meidän laivamme olivat jo varsinaisessa työssä kauppa-aluksia avustamassa.
Telakan tapa määritellä alusten tekniikka noudatti pitkää perinnettä neuvostoliittolaisten osapuolien kanssa. Vastapuolen organisaatiot pysyivät samoina, mutta täydentyivät ydinkäytön vuoksi ja lisäsivät tietenkin työtä ja byrokratiaa. Leningradin keskussuunnittelutoimisto, ns. ”Kesko”, huolehti varsinaisesta laivatekniikasta edelleen. Mutta kaikesta ydinvoimakoneistoon liittyvästä vastasi suunnittelutoimisto ”Iceberg”, josta tuli myös Neuvostoliittolaisten projektipäällikkö herra Klykov, meidän puolen lempinimeltään herra ”Pylkkänen”. Hänestä tuli meidän projektipäällikkömme Kimmo Juurmaan vastapeluri kaikessa ydinvoimaan liittyvässä, joka aihepiiri muodosti vähintään yhtä suuren osan työstä kuin muu laivapuoli. Muu laivapuoli hoidettiin keskussuunnittelutoimiston (LCBKB) kanssa, joka käsitteli kaikki Neuvostoliiton länsimaista tehdyt laivatilaukset tekniikan osalta; johtajanaan legendaarinen herra Hudin.
Icebergissä oli mm reaktoritekniikan asiantuntijoita, joilla oli pitkä kokemus edellisellä vuosikymmenellä suunnitellusta Arktika-luokan ydinmurtajasta, osalla heistä jopa 1950-luvulta saakka ensimmäisestä ydinmurtaja Leninistä. Venäläisten kokemus ja referenssit käytettävästä reaktorista ja sen soveltamisesta ydinkäyttöisiin jäätä murtaviin aluksiin oli ainutlaatuinen maailmassa. Samaa reaktorityyppiä oli käytetty jo sukellusveneissä ja suurimmissa laivaston pinta-aluksissa, joka antoi vahvan painoarvon koetellusta tekniikasta. Yhteistyöprojekti edisti venäläiselle osapuolelle kehittää konseptia mm länsimaisen automatiikan ja laivatekniikan avulla.
Laivatilaajana oli edelleen Sudoimport, luokituksesta vastasi USSR Register of Shipping ja mm työturvallisuudesta ja kansallisista alusvaatimuksista jne. vastasi Leningradissa toimiva CNIIMF. Ylimpänä ydinturvallisuusviranomaisena toimi paikallinen Säteilyturvakeskus, eli Gosatomnadzor Moskovassa. Lisäksi muutama muukin instituutti Leningradista oli sekaantunut projektiimme, olihan Leningrad satoine instituutteineen instituuttien luvattu kaupunki. Teknisen projektin dokumentit kulkivat ”Keskon” kautta näiden organisaatioiden käsiteltäväksi, ja tekniset neuvottelut käytiin osapuolten kanssa pääasiassa Leningradissa, mutta myös Helsingissä. Pitihän venäläistenkin päästä matkustamaan. Aikaa monimutkaisen projektin suunnitteluun, rakentamiseen ja varusteluun oli mielestäni varattu oikeaoppisesti, mutta yhtään luppoaikaa ensimmäisen aluksen valmistumiseen vuonna 1988 ei ollut käytettävissä.
Telakan koneiston hinnoittelu ja tekninen valmistelu perustui alussa pääasiassa länsimaisen tekniikan mukaiseen turbiinikoneistoon. Turbiinilaitoksen esisuunnittelua tehtiin ruotsalaisen ASEA Stal-Lavalin ja vaihtoehtoisen ranskalaisen Alsthomin turbiineihin ja generaattoreihin perustuen. Jopa työläs konehuoneen pienoismalli tehtiin tältä pohjalta, vaikka tiedossa oli vaatimukset suuresta vastakauppojen vaatimuksesta. Venäläisten omien ydinmurtajien käyttämät turbiinit olivat liian suuria, eikä venäläisellä tekniikalla ollut meillä kovin suurta luottamusta alkuvaiheessa. Melko myöhäisessä vaiheessa Kirovin turbiinitehdas lupasi kuitenkin modifioida (pienentää) turbiininsa meidän laivaamme sopivaksi, joka ratkaisi vastakaupatkin kerralla. Sen jälkeen saimme mahtikäskyn, että alukseen tulee laajalti Neuvostoliitossa valmistetut pääkomponentit, ei ainoastaan Kirovin pääturbiinit ja päälauhduttimet, vaan käynnistyslauhdutin, aputurbiinit, pumpputurbiinit, käyttöhöyryn kehittimet ja evaporaattorit. Saimme valtavan venäjänkielisen teknisen aineiston, jota käännettiin Ruotsia myöden suomeksi. Aloimme perussuunnittelun uudestaan sen pohjalta, ja koitimme ymmärtää kauppapoliittisia syitä ratkaisulle.
Olimme aikaisemmin yrittäneet huonoin tuloksin valita venäläisiä komponentteja ja materiaaleja aluksessa käytettäväksi vastakauppojen lisäämiseksi. Ehdolla oli vaikka mitä, mm kumisaappaita ja saippuakotelo. Kun emme vapaaehtoisesti saaneet mitään aikaan, päätettiin korkealla tasolla muuttaa koko laitos paljolti venäläisten valmistamaksi, kun kerran dilemma pääturbiineista ratkesi. Meidän tehtäväksemme jäi suunnitella turbiinilaitos näiden komponenttien ympärille, jossa oli ihan tarpeeksi haastetta. Automaatio ja instrumentointi tulisi olemaan kuitenkin länsimaista (Damatic), samoin generaattorit ja turbiinien säätö (Siemens/Rexroth), ja koko sähköpuoli (ABB). Lopputulos jälkikäteen ajateltuna oli onnistunut, ja laitteet sopivat hyvin kohteisiinsa.
Tekninen projekti oli tavanomaista laajempi aluksen moninaisten määrittelytarpeiden vuoksi, ja se jaettiin kolmeen osaan ja luovutukseen. Tekninen projekti, ja sen hyväksyttäminen muodosti samalla harvinaisen tiiviin tieteellis-teknisen yhteistyöprojektin venäläisten osapuolien kanssa. Prosessi alkoi neuvotteluilla pääasiassa Leningradissa, mutta lähempänä runkotuotannon alkua Helsinkiin tuli iso venäläisen osapuolen paikallisosasto, Site Team, osa perheineen, jotka olivat tiiviissä kanssakäymisessä telakan henkilöstön useimpien portaiden kanssa. Paikallisosaston päälliköksi tuli kokenut herra Danilov, joka alkoi monessa tukea telakkamme ratkaisuja, jopa omia vastaan. Herra Danilov oli vanhan polven laivan rakentaja, isähahmo ja auktoriteetti. Hän oli ollut mukana ydinmurtajalaivaston hallinnossa jo ensimmäisen ydinmurtajan, Leninin ajalla 1960-luvulla. Herra Danilov ei juonut alkoholia, eikä hänen läsnä ollessaan muutkaan juoneet. Kun hänet oli hyvästelty nukkumaan, kokoonnuimme me muut baariin iltadrinkille.
Venäläisten neuvottelijat olivat keskimäärin korkeatasoisia ja kokeneita insinöörejä. Vastapuolen, jos niin voikaan sanoa, kokoonpano ei ollut pelkästään laivatekniikan osaajia, vaan mukana oli myös reaktoripuolen kehitystä tehneitä ihmisiä. ”Vastapuolen” koko tiimi koostui teoreettisesti korkeasti koulutetuista ja laajasti sivistyneistä ihmisistä. Etuna molemmille osapuolille oli se, että venäläiset eivät tehneet ensimmäistä kertaa ydinkäyttöistä jäänmurtajaa, he tekivät sitä ensimmäistä kertaa ainoastaan länsimaisen telakan kanssa. Molemmilla osapuolilla oli yhteinen intressi tehdä tuloksesta mahdollisimman hyvä, joka loi hyvän pohjan projektin menestykselliselle toteuttamiselle.
Teknisissä neuvotteluissa, varsinkin toteutusvaiheessa, venäläisillä oli tapana vaatia satunnaisesti joko todella paljon, tai kovin vaatimattomasti. Se kuvasteli ehkä heidän oman teknologiansa linjaa, tai tietämättömyyttä meidän vastaavista ratkaisuista. Oman tulkintani mukaan venäläiset saattoivat myös tyytyä laihaankin tulokseen koska olivat maassaan itse joutuneet tyytymään sellaisiin, varsinkin kun päätökset tulivat usein korkeammalta tasolta. Myytit venäläisten huippukovista vaatimuksista saattoivat juontaa juurensa sotakorvausajalta.
Uudenlaisten näkökulmien saaminen venäläisiltä oli avartavaa, kun aloin ymmärtämään miten paljon heillä oli kokemusta tästä koneistosta. Omalla puolellamme ryhmittäydyimme alussa liikaa puolustuslinjalle luullen tekevämme työmme siten paremmin. Emme osanneet vielä joustaa oikeissa paikoissa. Keskimäärin venäläinen osapuoli luotti hyvin telakan suunnitteluun ja rakentamiseen.
Neuvotteluiden puitteet Leningradissa olivat historialliset ja hienot, mutta Baltian telakan kulttuuripalatsissa saattoi olla hävyttömän kylmää talvella. Lounas syötiin siellä peilisalissa, jossa pitkää pöytäämme ympäröi ainakin kolmessa suunnassa peiliseinät. Neuvottelut oli hyvin organisoitu aihealueiden mukaisiin pöytiin. Ja luottotulkeillamme oli aina varoiksi veskipaperia, kyniä ja suklaata pitkiä istuntoja varten. Eräs neuvottelujen kohokohta oli, kun nuorten balettityttöjen joukko ympäröi seurueemme käytävällä mennessämme lounaalle. Heidänkin balettituntinsa päättyi, ja sen innostamina, ja pianokappaleen edelleen soidessa, he tanssivat ympärillämme kuin satujen keijukaiset. Danilov totesi vain lakonisesti, että heillä oli tunti loppunut, ikään kuin nähty oli täyttä arkea. Minusta se oli kuin elokuvasta, osa sitä aitoa vanhaa Venäjää, mutta minun mielikuvitukseni lähteekin herkästi lentoon. Siksi minä tätä kirjoitankin nyt kun siihen on mahdollisuus.
Neuvostoliitossa minua kiehtoi eniten juuri se vanha Venäjä, joka paistoi sen hetken Venäjästä aina välillä läpi. Esimerkiksi pieni välähdys elämästä, jossa kaksi koulu-univormuista tyttöä kävelevät Puškinin patsaan ohi. Toinen tönäisee ystäväänsä, ja moittii: Etkö sinä tunne Puškinia! Se kertoo sitä toista tarinaa kunnollisesta Venäjästä, siitä Venäjästä, jota ei oikein Suomessa tunneta, ja josta ei siten paljoa puhuta.
Leningradissa oli Glasnostin seurauksena sallittu taiteen pienimuotoinen myynti kadulla, ja ostimme joitakin teoksia suoraan taiteilijoilta; hienoja pienehköjä teoksia, joilla nuoret taideakatemian opiskelijat tienasivat taskurahojaan. Niissä on vielä 35 vuoden jälkeen samaa sosialistisen valtakunnan nuoren taiteilijan herkkyyttä, jonka Gorbatsovin hyvän tahdon politiikka avasi hetkeksi nähtäväksemme. Kun Neuvostoliitto sitten hajosi, ei herkkyyttä enää ollut havaittavissa, pikemminkin päin vastoin. Sen jälkeen vallitsi ”kaikki heti meille” – meininki.
Jos minun pitäisi mainita joku erityispiirre venäläisyydestä, olisi se Moskovan entisen kirjeenvaihtajan Outi Parikan lausunnon mukaan: ”Venäläisillä ei ole varaa kertoa koko totuutta yhdellä kerralla”. Heille opetetaan jo lapsesta kertomaan vain pieni osa kerrallaan. Tällä tavalla suojellaan sekä itseä, että omaa yhteisöä mahdolliselta rangaistukselta. Kun kerrotaan vaan vähän, ei rangaistuskaan voi olla totaalinen.
Aiemmin esitelty herra Danilov oli paikallisosaston vanhan polven myönteinen venäläinen johtaja. Kun kerran epäiltiin hänen tiiminsä poikkeavan sovitusta linjasta, jyrähti hän sanoen, että jos meidän miesten on määrätty marssimaan johonkin suuntaan, niin he jatkavat marsimista, vaikka kiviä sataisi heidän niskaansa. Hänen, ja monien muidenkin venäläisten johtajien, kaunopuheisuus, sai minut usein hetkeksi leijumaan omassa mielikuvituksessani. Näen vieläkin Danilovin joukkojen marssivan uskollisesti pommitusten alla rakennusten sortuessa heidän ympärillään.
Tarkastajien keskeisiä jäseniä omalta kannaltani olivat pääkonetarkastaja Girsch ja automatiikkatarkastaja Adrianov. Heidän lisäkseen kone- ja sähköpuolella toimi lukuisia muitakin tarkastajia eri vaiheissa, mm alukselle jo monta vuotta ennen sen valmistumista nimitetyt konepäälliköt ja automatiikkapäälliköt. Organisaation yläpäässä näillä aluksilla olivat kapteeni ja myös reaktorifyysikko. Ongelmana monimutkaisten ydinvoimalaitosten suunnitteluun ja operointiin liittyen oli se tosiasia, että edes ydinmurtajalla ei löytynyt yhtä ainoata henkilöä, joka olisi hallinnut täysin laitoksen kaikki kolme pääosaa. Juuri siksi tulin projektin loppuvaiheessa siihen päätelmään, että en ole ydinvoiman suuri kannattaja. Ydinvoimalaitosten suunnittelussa, ja operointiohjeissa onkin nykyisin pyritty pikemminkin yksinkertaistamaan järjestelmiä, ja välttämään moninkertaisia päällekkäisiä varajärjestelmiä.
Herra Girsch oli kuitenkin yksi valveutuneimmista ja kyvykkäimmistä konepäälliköistä, joita olen koskaan tavannut. Hänellä oli sota-ajan tehtävänä ydinsukellusveneen konepäällikkyys, jonka vuoksi hän selvästi oli Neuvostoliiton erityistarkkailussa. Hän ei saanut laittaa lapsiaan suomalaiseen kouluun, vaan heidän tuli käydä venäläistä koulua Vantaalla.
Girsch oli loistava ja karismaattinen esiintyjä, joka valloitti koko telakan charmillaan. Hän opiskeli ja oppi parissa vuodessa puhumaan auttavasti suomea. Hän olisi voinut mielestäni olla jonkun suuren länsimaisen yhtiön pääjohtaja, ja juuri siksi hän olikin eritystarkkailussa. Hän myös ennusti Neuvostoliiton hajoamisen jo vuonna 1986 kahdenkeskisessä keskustelussamme. Matkustimme lentämällä Ylivieskaan höyryputkistojen valmistustiloja tarkastamaan aamuna, jolloin Tsernobylin onnettomuus oli kerrottu julki. Hän sanoi minulle, että ko grafiittihidasteinen reaktori oli mielestään epästabiili. Onnettomuus ei syntynyt syystä, että reaktori oli epästabiili, mutta se piirre ei varmaankaan helpottanut yrityksiä hallita reaktoria sen sulkemisessa toiminnasta.
Kommunikointi venäläisten kanssa tapahtui aina meidän omien tulkkiemme välityksellä. Telakalla oli suurimmillaan kahdenkymmenen hengen tulkkiosasto. Teknisissä neuvotteluissa kollegoinamme oli useita akateemisia sekä pitkän kokemuksen omaavia tulkkeja, jotka useat olivat yliopistokoulutuksen saaneita. Pitkäaikainen yhteistyö ja harjoitus johti sujuvaan kommunikointiin tulkkien välityksellä. Tulkkaus antoi hieman aikaa miettiä mitä seuraavaksi sanoisi.
Tulkkien toimintatapojen kaksi ääripäätä olivat kokeneen Nikita Krestjanovin tapa haluta kuulla sanottava asia kokonaan ennen hänen tulkkaustaan, ja Päivi Koskisen tapa kääntää jo yksittäiset lauseet ennen virkkeen loppua. Pidin itse jälkimmäisestä, joka saattoi johtua myös siitä, että meillä oli Päivin kanssa hieno ja pitkäaikainen työsuhde. Muodostimme mm simulaattoriprojektin (josta jäljempänä) aikana melkeinpä oman tiimin koska yhteisten dokumenttien käsittelyä sekä neuvotteluja prosessiasioista oli niin paljon.
Päiviltä tulkkaus tuli kuin tykin suusta. Tuntui kuin olisin puhunut venäläiselle sujuvaa suomea. Päivi oli älykäs ja sivistynyt akateeminen tulkki, ja paljon muuta. Hän oli opiskellut Leningradissa, ja sulautui täysin erilaisiin tilanteisiin. Kerran hotelli Europeiskajan juhlallisessa portaikossa Päivi avasi välitasolla olleen flyygelin kannen, ja soitti määrätietoisella ja kovalla otteella etydin niin, että koko juhlasali raikui. Sen jälkeen laskeuduimme ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut alatasolle illalliselle. Hän on jäänyt minulle ikuisiksi ajoiksi mieleeni.
Luottotulkkimme Veka Jääskeläinen taas oli huippu järjestelemään olojamme neuvottelumatkoilla. Kun tulimme sunnuntai-iltana hotelli Astoriaan, Veka hoiti ravintolatilaukset, jossa piti osata suostutella hovimestarilta, ehkä pienillä lahjuksilla, parasta illallista. Samalla hoidettiin muita tilauksia, joita hoitivat hovimestarin välikädet. Jokainen sai tehdä pienelle paperilapulle tilauksen viikon tarpeistaan ja tuliaisistaan kotiin heti ensimmäisenä iltana, yleensä kaviaaria, shampanjaa, vodkaa, mitä vaan, jopa naisen olisi voinut tilata, tosin ei kotiin vietäväksi. Kaikki järjestyi, kun Veka oli mukana, ja miksi ei muiltakin tulkeilta. Vekalla oli myös täydellinen asiakirjalaukku neuvotteluissa, jossa oli paperia, kyniä, suklaata, lääkkeitäkin, ja etenkin veskipaperia. Baltian telakan kulttuuripalatsissa tai Rekisterin konttorilla ei välttämättä ollut paperia omasta takaa.
Automatiikkatulkkina oli Marja Veijalainen. Hän oli rauhallinen, melkeinpä äitihahmo, ammattimainen tulkki, jonka kanssa oli turvallista olla neuvotteluissa. Hän, kuten useimmat muistakin tulkeista, olivat yhteiskunnallisesti valveutuneita ja Venäjän tuntijoita. Marja saattoi harvakseltaan kertoa lukuisten talojen ja palatsien lyhyen historian ajaessamme niiden ohi aamutaksissa neuvottelupaikalle. Vatsaani kivisti, kun ajattelin tulevaa neuvottelupäivää. Mutta rakastin maailmanparannuskeskusteluitamme yömyöhään alkoholin vaikutuksen alaisena. Vaikka ne eivät johtaneet mihinkään, saimme sanoa mielipiteitämme, ja ennen kaikkea olimme tiivis yhteisö. Melkein kaikki polttivat tuohon aikaan tupakkaa, ja savu leijui neuvottelu – tai hotellihuoneittemme ilmassa.
Kerran olin kaksistaan liikkeellä silloisen tulkkiosaston päällikön Kolehmaisen kanssa. Neuvottelut Rekisterissä (luokituslaitoksella) päättyivät lyhyeen, ja Kolehmainen ehdotti, menisimmekö Venäläisen taiteen museoon kierrokselle. Hän esitteli minulle suuren osan taideteoksista kuin ohimennen, kuin ammattimainen taiteen opas. Eikä hän ollut tehnyt mitään numeroa tiedoistaan telakalla. En osannut ilmaista kunnioitustani häntä kohtaan, en tiennyt kuinka olisin sen sanonut. En tiennyt vielä mitään venäläisestä taiteesta, mutta nyt opiskelen historiaa ja taidehistoriaa avoimessa yliopistossa. Melko pian Kolehmainen yllättäen kuoli, jolloin tunsin jonkun arvokkaan lähteneen tästä maailmasta.
Tyypilliset neuvottelumatkat käsittivät noin kolmesta neljään päivään aktiivisia neuvotteluita. Kolmantena päivänä alettiin jo kirjoittaa viikon protokollaa, muistiota. Viimeisenä päivänä ei ehditty käsitellä kuin tärkeimpiä aukinaisia asioita, ja muotoilla protokollaa molempia osapuolia tyydyttäväksi. Venäläisten muotoilua määritti paljon heidän valvojiensa ja esimiestensä odotukset. Lausunnoista tehtiin paikoin niin väljiä, että ainakaan venäläistä osapuolta ei voitu syyttää virheistä tai liiasta myötäilystä. Protokollat jaeltiin Neuvostoliitossa moniin osoitteisiin, ja meidän länsimaisten kanssa neuvottelevien toimia valvottiin tiukasti muutenkin kuin heidän ammattitaitoonsa liittyen. Neuvotteludelegaatiot joutuivat jopa matkustamaan ensin Moskovan lähetystöön ilmoittautumaan, ennen tuloaan Suomeen. He siis matkustivat junalla reitin Leningrad-Mosko-va-Leningrad-Helsinki tullessaan Helsingin neuvotteluihin.
Me taas olimme Leningradissa etuoikeutettuja, ainakin sen vapaa-ajan osalta, joka meillä oli. Asuimme yleensä Astoriassa, juhlapaikalla Pietarin kirkon vieressä, söimme ja joimme hyvin. Meille osoitettu kuljettaja odotti nöyrästi meitä aamulla ja illalla, saattoi jopa odottaa koko päivän meitä. Kun menimme taidemuseoon, kävelimme tulkkimme opastamana suoraan pitkän jonon ohi sisään. Meillä oli kuulemma kutsuvierasliput tai jotain sellaista. Niin yhteiskunta siellä toimi, ja jonottajat tyytyivät osaansa. Siihen aikaan oli vielä tilastoja siitä, kuinka monta vuotta venäläinen nainen vietti leipäjonossa elämänsä aikana.
Kun suurin osa teknisen projektin asioista alkoi olla neuvoteltuja ja hyväksyttyjä, pääpaino neuvotteluista siirtyi Helsinkiin rakennusvaiheen ollessa jo menossa. Tilaajan tarkastajista tuli meidän lähes jokapäiväisiä kollegoita, vaikka olivatkin toisella puolella pöytää. Aamupalaverissa minua hämmästytti usein heidän rauhansa ja kiireettömyytensä. Yhteiskunta, josta he tulivat, oli mielestäni harmonisempi ja perhekeskeisempi kuin meidän yhteiskuntamme, vaikka Neuvostoliitto olikin autoritäärinen yhteiskunta. Gorbatsov oli noussut 1985 valtaan, ja uusia vapaampia tuulia tosin puhalsi heidän yhteiskunnassaan. Neuvostoliiton hajoamisesta ei kuitenkaan kukaan tiennyt mitään, paitsi herra Girsch ja minä, joka asia pysyi vain meidän kahden välisenä asiana.
Meidän yhteiskuntamme oli taas voimakkaasti eteenpäin pyrkivä, jossa tehtiin ahkerasti töitä. Aikaa ei ollut jaaritteluille, paitsi silloin kun jouduttiin venäläisten kanssa tekemisiin. Rajan yli mentäessä oli laitettava toinen vaihde päälle, ja maltettava mielensä. Me elimme intensiivistä ja pian ylikuumenevan taloudenkin aikaa. Vertaisin sitä viimeaikaisen Kiinan aikaan, josta lisää viimeisessä osassa kirjaa. Meillä oli kiire oppia enemmän ja saavuttaa parempi elintaso, kun taas venäläisillä oli maltillinen tapa elää. Mitään menestyneitä liikemiehiä ei vielä silloin ainakaan laiva-alalla tavattu.
Ydinkäyttöinen alus sopii erinomaisesti operoimaan harvaan asutuille arktisille alueille, jossa se ei aiheuta vaaraa väestölle, ja jossa riippumattomuus polttoainetäydennyksistä on erinomainen etu. Uraanipolttoaineen täydennystä alukset tarvitsevat erittäin harvoin, tiheimmillään kolmen vuoden välein, ja autonomisuus muona- ja muun täydennysten osalta voi olla jopa 7,5 kuukautta (Arktika-luokka). Polttoaineen latausväliä voidaan kuitenkin pidentää usealla vuodella, joka saattaa kuitenkin aiheuttaa reaktorille epästabiilisuutta. Ydinkäyttöisten alusten operointi ja omistus edellyttävät tarpeellisen infrastruktuurin ja polttoainehuollon ylläpitoa, joka Neuvostoliitolla suurvaltana oli jo laivastonsa alusten turvaamisessa. Ydinkäyttö oli siis näille aluksille hyvin perusteltu ratkaisu, jota on sittemmin tullut haastamaan lastialusten lisääntynyt autonomisuus sekä ehkä jääkenttien suhteellinen väheneminen.
Venäläisten reaktori on ns. PWR-tyyppiä, eli pressurized water reactor, samaa tyyppiä kuin Loviisan voimalaitoksessa. Siinä ensiöpiiri on kokonaan suojarakennuksen sisällä, ja turbiinilaitokselle tuleva toisiopiiri on kokonaan erossa siitä. Höyrystimissä näiden kahden piirin väliaineet, eli vedet erottaa lämmönsiirtopinta. Periaatteessa ensiöpiirin vedessäkään ei ole aktiivisuutta, jos ja kun se on täysin puhdasta ja suolatonta vettä.
Reaktori on eräällä tavalla itsesäätöinen, koska se vähentää reaktiivisuuttaan, eli tehoaan, mikäli paine tai lämpötila nousee, ja päin vastoin. Siksi reaktoria ei tarvitse aktiivisesti säätää sen säätösauvoilla, vaan tehoa säädetään syöttöveden virtaamaa säätämällä. Vain suuret tehon muutokset ja pysäytys tehdään säätösauvoilla. Kun virtausta lisätään normaalikäytössä, ensiöpiiri jäähtyy, ja reaktori lisää itse tehoa, ja päinvastoin. Syöttöveden pumput ja virtauksen säätölaitteet on sijoitettu turbiinilaitokselle.
Yksinkertaistettu voimalaitoksen ja pääsähköjärjestelmän periaatekaavio
Reaktorin suurin lämpöteho on 170 MW, joka kuulostaa suurelta suhteessa 36 MW potkuritehoon. Hyötysuhde on vain reilu 20 prosenttia, eli suurin osa lämmöstä hukataan meriveteen. Laivalla on tosin muitakin lämmön kuluttajia arktisessa laivassa, joka nostaa hieman kokonaishyötysuhdetta. Mutta juuri tähän piirteeseen, eli runsaan jätelämmön tuotantoon perustuvat kehitysprojektit ja spekulaatiot kaupunkien lämmityksestä pienoisydinvoimaloilla tai laajamittaiset makean veden tuotantolaitokset esimerkiksi arabimaiden kaupunkeihin. Niitä ei kuitenkaan vielä ole käytössä, eikä tietääkseni edes lähellä käyttökynnystä. Sen sijaan Venäjällä on jo nyt toiminnassa ensimmäinen kelluva ydinvoimala Lomonosov, jonka laitos perustuu samaan reaktoriteknologiaan kuin meidänkin ydinmurtajamme. Se kehittää sähkön ja lämmön arktisen kaupungin ja alueen tarpeisiin Siperiassa.
Suurin osa PWR-voimalan laitteistosta kuuluu turbiinilaitokselle, jonka päälaitteita ovat pääturbiinit, päägeneraattorit, päälauhduttimet, aputurbogeneraattorit, syöttövesipumput, merivesipumput, käynnistyslauhdutin, reaktoripiirin hätäjäähdytyslaitteistot, syöttöveden käsittelylaitos, ilman poistin, esilämmittimet. Laitteita yhdistää valtava määrä putkistoja, jotka muodostavat keskeisen osan voimalaitosta. Voimalaitoksen pitämiseksi tasapainossa tarvitaan paljon säätöpiirejä ja automatiikkaa. Voimalaitostyyppisessä aluksessa sähkövoimaosa muodostaa oman keskeisen kokonaisuutensa, jotta turbiineissa mekaaniseksi tehoksi valjastettu reaktorin lämpöteho muutetaan edelleen sähkötehoksi, ja taas potkurimoottoreissa helpposäätöiseksi potkuritehoksi. Koko ketjun hyötysuhde on heikko, mutta reaktorin lämpötehon tarjonta taas melkein ehtymätöntä.
PWR-laitoksen yksi tärkeimpiä suunnitteluperiaatteita on varmistaa sähkön syöttö pääkiertopumpuille. Laitokset ovat erilaisia siinä suhteessa pystyvätkö ne varmistamaan riittävän lämmön siirron reaktorista niin sanotulla vapaalla kierrolla ilman pakkokiertoa pumpuilla. Kaikkien neljän pääpumpun menettäminen johtaisi joka tapauksessa reaktorin seisokkiin ja tarkastuksiin. ”Meidän” laitoksemme suunnittelufilosofia perustui sähkön kehitykseen aina kahdella riippumattomalla turbogeneraattorilla, jotka olivat eri puolilla reaktoriosastoa, ja jotka syöttivät vain omaa puolikastaan reaktoriosaston pumpuista ja kuluttajista. Mahdollisen reaktorin pikasulun tapauksessa reaktorista ja höyrystimistä syntyvä jäännöshöyry pitää turbogeneraattoreita teholla ja verkossa niin kauan, että apudieselgeneraattorit (3 x 2360 kW) ehtivät käynnistyä ja kytkeytyä verkkoon. Tämän jälkeen laitoksen tila on turvallinen ja vakaa, ja jälkijäähdytys on turvattu.
Osana tieteellis-teknistä yhteistyöprojektia tehtiin lukuisia erilaisia turvallisuusanalyysejä heti kun alkutiedot suunnittelusta niitä varten olivat käytettävissä. Keskusyksikön, eli reaktoriosaston kestävyyttä simuloitiin mm arktisen rahtialuksen törmäyksessä suoraan murtajan kylkeen. Rungon ja reaktoriosaston kestävyyttä tutkittiin onnettomuustapauksessa, jossa alus uppoaisi ja kohtaisi lujan meren pohjakerroksen. Voimalaitoksen osalta tehtiin onnettomuusanalyysit noin 15 eri onnettomuustapauksille sisältäen mm ensiöpiirin vaurion, toisiopiirin höyryputken repeämisen, syöttövesisäiliön vaurion, erilaiset sähkön syötön keskeytymiset, lauhduttimen menettäminen jne. Edellytys analyysin hyväksyttämiseksi oli todistus koneiston kyvystä siirtyä automaattisesti, tai yksinkertaisin operaattorin toimin turvalliseen tilaan.
Erityistä painoarvoa tällaisessa arktisessa aluksessa annetaan merivesikaivojen tukkeentumisen tai jäätymisen estoon, koska reaktori vaatii aina, pysäyttämisenkin jälkeen jälkijäähdytystä. Siksi jäähdytysveden saanti varmistettiin erityisen huolellisesti valtavan kokoisista neljästä pääkaivosta tai kahdesta keulan apukaivosta. Kaivojen lämmittäminen paluuveden avulla versoi neuvostoliittolaisella puolella omia tutkimuksia, jotka eivät kuitenkaan johtaneet meidän tekemien ratkaisujen muutoksiin. Kun käsittelimme lämmitysputkiston parannusesitystämme Murmanskissa, Herra Danilov ajoi venäläisen instituutin tutkijaryhmän maitojunalla Murmanskista kotiin Leningradiin. He eivät edes jääneet lounaalle kanssamme, vaan häipyivät heti neuvottelupöydästä. Meidän koneistojärjestelyistä vastaavan Rauno Koivusen sketsi oli vakuuttavampi kuin venäläisten tutkijoiden virtaustekniset analyysit.
Tärkein työtehtäväni oli koordinoida turbiinilaitoksen tärkeiden putkistojen suunnittelua, lujuuslaskentaa, hyväksyttämistä viranomaisilla sekä itse niiden rakentamista. Konsultiksi turbiinilaitoksen putkistojen suunnittelua, materiaalin hankintaa sekä laadun varmistamista varten valittiin Huber Power Piping, joka oli johtava voimalaitosputkistojen toimittaja Suomessa ja jopa Pohjoismaissa. Näiden toimien ohella avustin Coy Moringia laitoksen suunnittelun läpi viemisen lähes kaikilla sektoreilla. Kolmanneksi ”höyrymieheksi” ryhmään palkattiin venttiileistä vastaavaksi Jukka Alho.
Telakan työtilanne salli ottaa suurimman osan rakentamistyöstä konehuoneissa telakan omaksi työksi. Ainoastaan turvallisuusluokitetut putkistot toimitti Huber-konserniin kuuluva Power Piping. Aluksen runkotyö ja rungon koonti allashallissa eteni hyvin, mutta meidän osuudessamme oli vielä neuvoteltavaa. Muistan kun menin ensi kertaa allashalliin katsomaan aluksen valmiusastetta, ja pelästyin, kuinka nopeasti projekti etenee. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, jolloin näin omin silmin aluksen rakentuvan teräksestä ihan oikeasti. Suunnittelijan vastuu konkretisoitui, kun tajusin kaiken tulevan lähes peruuttamattomasti suunnitelmien mukaan toteen, ja pienikin muutos maksaisi maltaita.
Helsingin telakalla oli onni saada suunnittelijanakin seurata aluksen valmistumista ihan läheltä. Varustelulaiturissa laivaan pääsi suoraan varustelusuunnittelun kerroksista siltaa pitkin. Projektisuunnittelu ja perussuunnittelu oli kuitenkin etäämmällä Tehtaankadun päässä, kuulussa ”onnellisten talossa”. Tuotannon mielipide tästä ”meinaamosta” oli täynnä epäilyksiä.
Kerran palvellessani vielä ”onnellisten talossa”, mietimme tupakan savutessa porukalla, miten ratkaista tilaongelma aluksen kansimökissä. Ehdotin, että ehkä olisi syytä käydä paikan päällä laivassa. Silloin legendaarinen projekti-insinööri Jukka Tuominen sanoi, että ”meillä ei ole tapana käydä laivalla”. Hän oli ammattimies ja ratkaisi asian omalla tavallaan, aikaa ja rahaa todennäköisesti säästettiin hieman.
Turbiinilaitoksen putkistojen kalliita ruostumattomia ja kuumalujia putkistomateriaaleja ja komponentteja ostettiin Polar Putken kautta Saksasta. Olin meidän raskaan sarjan ostajan Kalle Franckin kanssa hankintareissulla siellä parikin kertaa. Düsseldorfin lentokentällä meitä oli vastassa pitkä valkoinen Mercedes Benz Pullman ja harmaatukkainen arvokas kuljettaja. Hän ja auto olivat käytössämme koko viikon meidän sukkuloidessamme Mannesmannin ehdottamat tehtaat Saksassa läpi. Ennen viimeistä Itä-Saksan rajalla olevaa tehdasta olimme jo mersun takatiloissa nauttineet melkoisen määrän alkoholia. Nuorempana teknisenä vastaavana jouduin käymään läpi kaikki spexit kun Kalle ja Polar Putken Lauri Nurmi jutustelivat mukavia tehtaan johtohenkilöiden kanssa.
Olimme tehneet perusteellista työtä laadun varmistamiseksi niissä järjestelmissä, jotka sitä edellyttivät ydinvoimaturvallisuuden kannalta. Tarkastuslaajuudet oli harkitusti määritelty jokaiselle komponentille. Telakka halusi myös näyttää parastaan, ja laatu oli sen mukaista. En muista yhtään poikkeamaa laatutasossa, vaikka sellaisetkin olisivat olleet hyväksyttyjä. Ne olisi vain korjattu ja tehty uudestaan, siksihän laatujärjestelmät olivat olemassa.
Todistin ”minun” ensimmäisen laivani rakentamista omin silmin, ja näin sen muotoutuvan. Sen konehuoneista tuli koekäyttöjen yhteydessä minulle toinen kotini. Kun siirryin projektin rakentamisvaiheessa lähemmäksi tuotanto-osastoja, minulle avautui myös telakan syvin olemus. Nuoren insinöörin näkökulmasta vallalla oli aika miehinen kulttuuri, jossa äänen voimakkuudella ja vahvimman oikeudella oli oma merkityksensä. Mutta kun olin lunastanut paikkani, ja hyötyni telakalle huomattiin, alettiin minuakin kohtelemaan hyvin karskeimpienkin rautakourien taholta.
Koneiston koekäytöt olivat jotain muuta kuin ”tavallisten” dieselvoimalaitosten koekäytöt. Valmisteltavaa tavaraa ja putkistoa, koeponnistuksia, säätöpiirejä ja byrokratiaa oli tavallista enemmän. Voimalaitoksen säädöt ja automatiikka kehitettiin loppuun vasta koekäyttöjen aikana.
Koekäyttöjen suunnittelemiseksi Kimmo Hellgren teki diplomityön. Ehdolla ollut vaihtoehto parkkeerata alus Hanasaaren voimalan viereen höyryn saamiseksi laivamme turbiineihin osoittautui vaikeaksi. Sen sijaan kahden voimalaitoskattilan hankkiminen ja asentaminen laivan takakannelle oli suotuisin ja valittu vaihtoehto. Kattilat hankittiin Tampellan Heinolan tehtaalta, ja ne palvelivat hyvin molemmissa aluksissa sään armoilla isolla takakannella. Turbiinilaitoksen syöttövesi piti syöttää yli sata metriä pitkää putkistoa pitkin takakannelle kattiloihin, höyry vastaavasti takaisin konehuoneeseen.